Hollywoodissa myöhemmin uraa luoneen, dokumenttielokuvantekijänä aloittaneen Martha Coolidgen metadokumentissa kuvataan elokuvaa ohjaajan omakohtaisesti 16-vuotiaana kokemasta treffiraiskauksesta. Elokuvanteon prosessikohtaukset ja työryhmän keskustelut vuorottelevat näyteltyjen jaksojen kanssa. Lopputulos on ristiriitaisiakin ajatuksia herättävä tutkielma traumaattisesta kokemuksesta.

***

Martha Coolidge (s. 1946) lienee tunnettu erityisesti Valley Girlin (1983) tapaisista komedioistaan, mutta hän on aina ollut ohjaajana edelläkävijä naisten kuvaamisessa. Mahdollisesti parhaiten hänen elokuvistaan tämän tuo esiin hänen draamadebyyttinsä vuodelta 1976. Not a Pretty Picture ei ollut ainoastaan mullistava ilmestymisaikanaan, vaan se on edelleen yksi oivaltavimmista raiskausta käsittelevistä elokuvista.

Not a Pretty Picture on dokudraamahybridi, joka kuvaa Coolidgen nuorena kokemaa treffiraiskausta käsittelevän elokuvan tekemistä. 16-vuotias Martha (Michele Manenti) lähtee viettämään kaveriporukassa viikonloppua New Yorkiin. Mukana on häntä hieman vanhempi nuori mies Curly (Jim Carrington). Perillä rapistuneessa asunnossa Curly raiskaa Marthan. Tämän seurauksena Marthan maine kärsii ja hänet uhataan jopa ajaa pois asuntolastaan, missä hänen kämppäkaverinsa toimii hänen ainoana tukenaan.

Vielä vuonna 1976 raiskauksen ajateltiin tapahtuvan tuntemattoman toimesta; niin sanottujen treffiraiskausten ymmärrettiin vasta myöhemmin olevan paljon yleisempi ilmiö. Dokumenttielokuvantekijänä Coolidge osasi kuvata oman tarinansa kautta tätä hiljaista totuutta. Improvisaatiotekniikoita, epätavallisia tiloja ja tiivistä vuorovaikutusta hyödyntäen elokuva liikkuu tapahtumien rekonstruoinnin kautta tapahtuvan tarinankerronnan sekä Coolidgen näyttelijöidensä kanssa käymien keskustelujen välillä paljastaen hahmojen psykologian ja motivaation.

Jo aiheen arkaluontoisuus yhdistettynä siihen, että Marthaa esittävä Manenti on itsekin ohjaajan tavoin tullut raiskatuksi, tuo elokuvan tapahtumat erityisen lähelle katsojaa. Emme voi sivuuttaa tarinaa pelkkänä tarinana, koska tiedämme, että se on tapahtunut ainakin kahdelle valkokankaalla edessämme olevalle ihmiselle.

Katsoja pääsee seuraamaan Coolidgen työryhmän prosessia ja näkemään, miten se heihin vaikuttaa. On kiehtovaa – vaikkakaan ei miellyttävällä tavalla – katsella ja kuunnella Coolidgen, Manentin ja Carringtonin keskusteluja siitä, miten väkivallanteko tulisi elokuvassa näytellä. Coolidge ja Manenti kertovat siitä, mitä tapahtui heidän tosielämän kokemuksissaan, kuinka raiskaajat käyttivät yhtä paljon painostavia sanoja kuin raakaa voimaakin, ja kuinka jälkikäteen olisi helppo syyttää tapahtuneesta itseään, varsinkin ottaen huomioon, miten yhteiskunta saattoi – ja edelleen saattaa – kohdella uhreja. Carrington taas tuo esiin, kuinka mies saattaa ajatella, että hänellä on lupa kohdella naista tällä tavalla, koska miehille on kerrottu, että naiset eivät tarkoita ei niin sanoessaan.

Coolidge oli osa 1970-luvun naiselokuvantekijöiden liikettä, joka käytti henkilökohtaisia kokemuksia sekä kotielokuvien estetiikkaa ja dokumentaarista tyyliä näiden aiheiden esittelyyn. Upea 4K-restaurointi säilyttää 70-luvun indie-elokuvan estetiikan puhdistaen ajan hammasta ja varmistaen, että värit ja näyttelijöiden suoritukset heräävät eloon. Not a Pretty Picture ei ollut ensimmäinen brechtiläisin dokudraamatekniikoin tehty elokuva, mutta se tuntuu silti olleen edellä aikaansa sekä muodoltaan että sisällöltään.

– Shelagh Rowan-Leggin (Screen Anarcy, 17.8.2024) mukaan