London Women’s Film Group -kollektiivin moniaineksisessa, leikillisessä ja kokeellisessa Rapunzel, Let Down Your Hair -elokuvassa tartutaan Grimmin veljesten Tähkäpää-satuun haastaen ja uudelleen tulkiten feministisestä perspektiivistä tarinan välittämiä oletuksia naisten rooleista ja moraalista. S.C.U.M. Manifesto 1967 näyttää ranskalaisen Les Insoumuses -kollektiivin Delphine Seyrigin ja Carole Roussopoulosin lukemassa Valerie Solanasin samannimistä radikaalifeminististä pamflettia.

***

Brittiläisen London Women’s Film Group -kollektiivin vuonna 1978 julkaiseman Rapunzel Let Down Your Hair -kollaasielokuvan aiheena on naisten seksuaalisuus patriarkaatissa ja se, kuinka käsitys naiseudesta luodaan – kerrottuna Grimmin satujen viitekehyksessä. Tarkastelemalla satua ilkeän noidan torniin vangitsemasta Tähkäpäästä (Rapunzel) elokuva tarkastelee vuosisatojen ajan lapsille kerrotun tarinan taustalla olevia merkityksiä. Kerronnassa käytetään erilaisia taktiikoita, kuten dramatisointia yksityisetsivän sankariteoista 1970-lukulaisella kunnan kerrostaloasuinalueella. Kohtaukset tuovat esiin tapoja, joilla Tähkäpää-sadun moraali ja henkilökuvaus toistuvat jatkuvasti uudemmissa fiktioissa, elokuvissa, televisiossa ja jokapäiväisessä elämässämme. Myös tarinan inspiroimia kuvituksia ja taideteoksia nähdään esimerkkeinä sen laaja-alaisesta vaikutuksesta.

Rapunzel Let Down Your Hair purkaa Tähkäpää-sadun oletuksia naisten roolista yhteiskunnassa ja sen implisiittisistä moraalisista arvoista. Animaatiojaksot, päällekkäiset tekstit ja dramatisointi yhdistetään pyrkimyksenä tutkia aihetta perusteellisesti, sekoittaa kerrontaa ja korostaa katsojan subjektiivisuutta. Elokuva kiinnittää erityistä huomiota noitien esittämiseen ja siihen, kuinka heitä on historiallisesti pidetty uhkana naisten moraalille, ja tutkii tapoja, joilla kristillinen kirkko on aikojen saatossa noituuden mytologiaa käyttäen tukahduttanut naisten seksuaalisuutta ja heikentänyt naisten asemaa parantajina. Elokuvan toisessa dramatisointijaksossa äiti/noita esiintyy lääkärinä, mutta hänet kuvataan jarruttavana ja julmana, mikä herättää kysymyksen: onko naisten kasvaminen vaikeampaa äitiyden ristiriitaisten tunteiden vuoksi? Viimeinen jakso pyrkii murtautumaan näistä stereotypioista ja tarjoamaan optimistisen näkemyksen siitä, miten naiset voisivat rikkoa riippuvuuden kierteen, työskennellä itsenäisesti muiden naisten kanssa, olla hyvissä väleissä äitiinsä, elää ilman miehiä ja kasvattaa lapsia.

London Women’s Film Group perustettiin vuonna 1972 Midge McKenzien ilmoituksen myötä. McKenzie oli saanut idean kollektiivin perustamiseen London Film Schoolissa järjestetystä, naisten vapausliikkeeseen liittyviä elokuvia esitelleestä näytöksestä. Useiden osaamista jakaneiden työpajojen jälkeen ryhmän muodostivat lopulta Esther Ronay, Susan Shapiro, Francine Winham, Fran MacLean, Barbara Evans, Linda Wood ja Midge McKenzie. Jäsenet olivat taustaltaan kuvataiteilijoita – kuvanveistäjiä, taidemaalareita ja valokuvaajia –, jotka alkoivat keskittää energiaansa elokuvantekoon. He suhtautuivat kriittisesti perinteisten kuvausryhmien hierarkkisiin ja itsevaltaisiin menetelmiin ja työskentelivät ryhmänä, erityisesti elokuvassa The Amazing Equal Pay Show (1974), vaihtaen kuvaajan, valaisijan, äänittäjän jne. rooleja. Heidän argumenttinsa oli, että ”elokuvaa ei pitäisi arvioida ainoastaan sen omien ansioiden perusteella riippumatta sen tekemiseen liittyneestä sorrosta”.

Ryhmä kampanjoi aktiivisesti tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolesta elokuva- ja televisioalan ammattiliitto ACTT:ssä. Jäsenet kirjoittivat yhdessä artikkeleita kokemuksistaan, ja Edinburghin elokuvajuhlien viikon mittaisessa naisten tapahtumassa, jonka Linda Myles järjesti vuonna 1972, LWFG:lle tarjottiin tilaisuus kuvata BBC2:n elokuvailtaa varten. London Women’s Film Groupin jäsenet tarttuivat tilaisuuteen esitellä naisista koostuneen ryhmänsä työskentelyä. Lisäksi festivaalin järjestäjiin kuuluneet Laura Mulvey ja Claire Johnston puhuivat televisiokameralle festivaalin tarkoituksesta ja esittelivät valikoiman pätkiä ohjelmiston elokuvista.

London Women’s Film Group levitti tuotantojaan saman periaatteen pohjalta, jolle se oli muodostunutkin – ”haluamme elokuviemme olevan osa jatkuvaa keskustelu- ja toimintaprosessia”. Ryhmä pyrki siihen, että sen näytöksissä olisi aina joku fasilitoimassa keskusteluja. Tuotantoihin lukeutuivat erilaisia ​​naiskuvia käsitellyt Miss/Mrs (1972), Serve and Obey (1972), jossa koulutytöt keskustelevat koulutuksen merkityksettömyydestä, ja Bettshanger Kent (1972), joka dokumentoi kaivostyöläisten vaimojen järjestäytymistä kentiläisessä kaivoskylässä.

– Emma Hedditch (BFI Screenonline) mukaan 8.5.2026

Delphine Seyrig tulkitsee otteita Valerie Solanasin vuoden 1967 radikaalin feministisestä pamfletista Carole Roussopoulosin kuunnellessa, puhuessa ja kirjoittaessa. Kaksikon väliin sijoitettu televisio näyttää uutisia ajankohtaisista poliittisista ja humanitaarisista katastrofeista, jotta Solanasin vihaa voitaisiin ymmärtää paremmin. Seyrigin ja Roussopoulosin hieman ilkikurinen asenne korostaa tekstin satiirisia puolia. Elokuvanteko on niin ytimekästä ja selkeää kuin olla ja voi.

– Olaf Möller, International Film Festival Rotterdam 2025