Le droit à la vie on humanistinen draama, jossa Gance tarkastelee elämän, kuoleman ja inhimillisyyden moraliteetteja rahan maailmassa. Arvostelumenestys vahvisti Gancen paikan ranskalaisen elokuvan etujoukoissa. Alkukuvana nähdään yhteistyössä komiikan mestarin Max Linderin kanssa syntynyt omaperäinen painajaismainen farssi Au secours!, jossa Max ottaa vedon vastaan ja suostuu yöpymään kauhujen talossa. Lopputulos on elokuvallinen ilotulitus ja slapstick-kimara, jossa Linder kohtaa kauhuja, kummituksia ja silmänkääntötemppuja.

Näytöstä pianosäestää Tapio Viitasaari.

***

Mykkäkauden merkittävimpiin koomikoihin kuuluneen Max Linderin ura hiipui 1920-luvun alussa epäonnistu-neen Yhdysvaltain-vierailun (1921–1922) jälkeen. Paluu Ranskaan ei enää palauttanut suosiota, ja hänen elämänsä päättyi traagisesti itsemurhaan Pariisissa vuonna 1925. Linderin toiseksi viimeinen elokuva, Au secours!, sai erityistä huomiota, koska sen ohjasi Abel Gance. Kahden taiturin yhteistyö tuotti onnistuneen kauhukomedian ja osoitti, että suurieleisistä draamoista tunnettu Gance hallitsi myös komedian rytmin.

Linderin ja Gancen käsikirjoittama tarina on klassinen kummitusjuttu: varakas poikamies Max lyö vedon jaarli de Mornayn kanssa ja lupaa viettää tunnin tämän kummituslinnassa pyytämättä apua. Helpolta vaikuttava haaste muuttuu painajaiseksi, kun linna paljastaa karmivat tehokeinonsa.

Alle viikossa kuvattu elokuva on teknisesti kekseliäs. Gance hyödyntää salamaleikkauksia, negatiivikuvaa ja hidastuksia, mikä tekee teoksesta visuaalisesti näyttävän – paikoin jopa kokeilunhaluisen, ehkä tulevaa Napoléonia silmällä pitäen. Temput eivät silti vie huomiota tarinalta, joka tarjoaa tehokkaita pelottelu- ja iljetysefektejä sekä toimivan yllätyksen. Linder loistaa pääroolissa energisellä ja itseironisella otteella. Myös Jean Toulout vakuuttaa viekkaana jaarlina. Au secours! on vauhdikas ja viihdyttävä kauhukomedia, joka todistaa, että 1920-luvulla laadukasta komediaa tehtiin myös Hollywoodin ulkopuolella – pieni mutta ansaitusti arvostettava helmi.

– Kari Glödstaf, Mykkäelokuvasivusto

Le Droit à la vie oli kolmas Abel Gancen vuonna 1916 ohjaamista neljästä elokuvasta. Kuten kahdessa aiemmassa (Les Gaz mortels ja Barbe Rousse), pääosassa nähtiin Léon Mathot, jonka suosio kasvoi vuon-na 1918 Le Comte de Monte Criston uudelleenjulkaisun myötä. Osa kuvauspaikoista ja -aikatauluista olivat yhteisiä Monte Criston kanssa. Gance kertoi päiväkirjassaan joutuneensa kuvaamaan niinä päivinä, jolloin Henri Pouctal ei ollut teatterissa, mutta rajoituksista huolimatta elokuva valmistui yhdeksässä intensiivisessä elokuun kuvauspäivässä.

Työnimellä Business kulkenut käsikirjoitus oli yhteiskunnallinen draama, joka sai löyhästi vaikutteita Henri Bernsteinin näytelmästä Samson. Tarinassa rahoittaja Pierre Veryal rakastuu suojattiinsa Andrée Maëliin, joka puolestaan rakastaa Jacquesia. Kun Jacques lähetetään Chileen kaivoshankkeeseen, Pierre järjestää isoäidin kuolemaa hyväkseen käyttäen pakkoavioliiton. Jacquesin palattua Andrée on jo naimisissa ja joutuu elämään mustasukkaisen ja kuolemansairaan miehensä alaisuudessa. Jacques päättää puuttua tilantee-seen.

Gance piti elokuvaa päiväkirjansa mukaan erityisen voimakkaana ja kypsänä työnä. Vasta leikkauksen jälkeen tuottaja Louis Nalpas vakuuttui sen arvosta. Innostus johti uuteen sopimukseen Film d’Artin kanssa 5. syyskuuta 1916, ja Gancelle myönnettiin näkyvä asema tuotantoyhtiössä.

Tammikuun 1917 ensi-illan jälkeen lehdistö ylisti elokuvaa merkittävänä askeleena elokuvataiteen kehityksessä. Jo vuosikymmentä ennen Napoléonia Gance pyrki nostamaan elokuvan korkeaksi taidemuodoksi. Hän toteutti mystiikkaan vivahtavia esteettisiä visioitaan yhdessä kuvaaja Léonce-Henri Burelin kanssa, joka vastasi valaistuksesta ja teknisistä kokeiluista.

Elokuvan ilmaisussa korostuvat pimeydestä esiin nousevat hahmot, valon ja varjon dramaattinen vuoropuhe-lu sekä hillitty näyttelijäntyö. Visuaalinen maailma on muodoltaan pelkistetty ja symbolinen: valo ja pimeys konkretisoivat henkilöiden psykologisia ja sosiaalisia kahleita. Teosta on verrattu heinäkuussa 1916 Ranskassa ensi-iltansa saaneeseen The Cheat -elokuvaan, sillä molemmissa valaistus rakentaa melodramaattista jännitettä. Gance ja Burel kehittivät samaa ilmaisua myöhemmin elokuvissa Mater Dolorosa ja La Dixième Symphonie.

– Mehdi Taïbi, Le Giornate del Cinema Muto 2025