TYTTÖ IKKUNASSA (1961)

Neorealismin piirissä Luciano Emmerin skaala ylsi taidedokumenteista realistiseen draamaan. Italialaisten siirtotyöläisten tarinassa yhdistyi kaksi tulenarkaa aihetta: kaivostyöläisten vaaralliset olot ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alue. Sensuurin saksiin joutuneesta mestariteoksesta nähdään vuonna 2018 restauroitu alkuperäisversio.

***

Vaikka näihin esityksiin uudelleen alkuperäisnimen mukaan nimetty Tyttö ikkunassa kuvaa osaltaan ostettavaa rakkautta Amsterdamissa, minkä mukaisesti sensuuria härnänneet elokuvan maahantuojat antoivat elokuvalle nimeksi Ilotyttöjen kortteli, kyse on draamasta. Lajityyppi oli ohjaaja Luciano Emmerille uusi, sillä aiemmin hänet tunnettiin paitsi dokumentaarisista elokuvista maalareista ja muista taitelijoista, myös monipuolisesta, mm. animaatiota esittäneestä tv-showsta Italiassa.

Tietty dokumentaarinen ote Emmerillä säilyy (realistisessa) draamassakin, minkä vuoksi elokuvan katsotaan usein kuuluvan enemmän ”vapaan elokuvan” kuin ”neorealismin” piiriin.  Jo elokuvan alkukuvat tuovat esiin italialaisten maahanmuuttajien toistuvasti pimeät näkymät Belgiassa, jotka voivat muuttua työpaikalla, kaivoksessa maan alla helvetiksi, varsinkin silloin kun kaivos sortuu.

Elokuvan toisessa osassa kaivoskatastrofista selvinneiden Federicon ja Vincenzon matka suuntautuu viikonlopuksi kaupungin iloihin Amsterdamiin, vaikka tiet eroavat yhtä selkeästi kuin erilaisista ympäristöistä maailmalle lähteneiden miesten aiemmat kokemukset: kyse on tietysti punaisten lyhtyjen alueen ikkunoista löytyvistä naisista, jotka saavat miesten päät sekaisin ja monella myös tunteet laukkaamaan aina herkistymistä myöten.

Uudelleen 2018 restauroitu elokuva joutui ponnistamaan draaman kannalta ongelmallisista lähtökohdista: sensuuri oli kohdellut elokuvaa kaltoin, sillä sitä ei voitu esittää missään maassa alkuperäismuodossaan, useimmiten siksi, että elokuva leikkaamalla saatettiin muotoon, jossa se voitaisiin hyväksyä 16 vuotta täyttäneille. Englannissa elokuva kiellettiin saman tiensä. Euroopassa säilyneiden versioiden pituus vaihteli 83 minuutista (DDR) 99 minuuttiin (Italia). Täydellisimmillään elokuva oli talletettu Ranskaan. Kun elokuva sai Saksassa uuden ensi-illan 2018 (DCP / Cineteca di Bologna / Compass Film), ikärajaksi määriteltiin K18. Suomessa 1962 esitetty versio oli 92 minuutin mittainen.

– Jari Sedergren 2019