12 APINAA (1995)

James Cole (Willis) lähetetään menneisyyteen estämään lähes koko ihmiskunnan tuhonneen viruksen leviäminen. Mies singotaan kuitenkin väärään vuoteen, minkä seurauksena hänet vangitaan ja passitetaan mielisairaalaan. Monty Pythonin Terry Gilliamin parhaimpiin lukeutuva elokuva sai innoituksensa Chris Markerin aikatasoja käsittelevästä lyhytelokuvasta ”Kiitorata” (La Jetée).

***

Uransa aikana legendaarisesta Monty Pythonistakin tunnetuksi tullut ohjaaja Terry Gilliam (s. 1940) on onnistunut luomaan eriskummallisia, persoonallisia ja taidokkaasti rakennettuja fantasiaelokuvia. Tällaisia teoksia ovat muun muassa Brazil – tämän hetken tuolla puolen (1985), Paroni von Münchausenin seikkailut (1988) sekä Fisher King (1991). Gilliam onkin saavuttanut hyvin ansaitun aseman elokuvien hulluna ideanikkarina. Elokuvassaan 12 apinaa (1995), ohjaaja tunkeutuu apokalyptisen painajaisen alueelle. Tuloksena on vimmatun voimakas työ, tummasävyinen, yllätyksellinen science-fiction.

Yleensä Gilliam on tehnyt omien luomustensa käsikirjoitukset, mutta tällä kertaa teos on syntynyt yhteistyössä David ja Janet Peoplesin kanssa. David Peoples on ansioitunut myös sellaisten merkittävien elokuvien kuin Ridley Scottin Blade Runnerin (1982) sekä Clint Eastwoodin Armottoman (1992) käsikirjoittajana. Lisäksi huomion arvoista on, että 12 apinaa pohjautuu idealtaan ranskalaiseen, Chris Markerin maineikkaaseen science-fictionaiheiseen lyhytelokuvaan Kiitorata  eli La Jetée (1962), joka kertoo tarinan ydinsodan jälkeisestä kokemuksesta aikamatkailun kautta.

Innoittajansa tavoin 12 apinaa matkaa ajassa, nyt ennalta arvaamattomasti, siirtyen takaisin synkästä vuoden 2035 näkymästä menneisyyteen. James Cole (Bruce Willis) lähetetään ajassa taaksepäin tavoitteenaan poistaa miltei koko maapallon väestön tuhonneen viruksen leviäminen. Ohjaajansa käsissä 12 apinaa on raju ja häiritseväkin työ, jonka juoni kieltäytyy taidokkaasti seuraamasta mitään tunnistettavaa kaavaa. Elokuvan sankari pelkää olevansa puoliksi hullu ja Gilliam ovelasti antaa yleisönsä tuntea samalla tavoin kokonaisuuden pitäen lujasti otteessaan.

Ensiksi James saapuu vuoteen 1990. Melkein välittömästi hänet toimitetaan mielisairaalaan, missä monet muut jakavat hänen huolensa maailmasta. Yksi heistä on nuori, tärähtänyt mutta karismaattinen Jeffrey Goines (Brad Pitt). Pittin roolisuoritus on hätkähdyttävän hillitön ja hän sähköistää Jeffreyn oudolla magneettisuudella. Sitä vastoin Willis pitää elokuvan koossa voimakkaalla, kolhiintuneella fyysisyydellään, ilmentäen kärsivää miestä, joka taistelee epätoivoisesti mielenterveydestään ja selvitymisestään. Tärkeää osaa Gilliamin teoksessa esittää myös Madeleine Stowe Jamesiin tutustuvan tohtori Kathryn Raillyn roolissa. Heidän tarinansa kohdalla Gilliam hyödyntää omalta osaltaan osittain teoksessaan Hitchcockin Vertigoa.

– Janet Maslinin (The New York Times) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 16.9.2020