THE BIRDCAGE – LAINAHÖYHENISSÄ (1996)

1990-luvulla May kirjoitti kaksi käsikirjoitusta entiselle lavakoomikkopartnerilleen ja menestyksekkään ohjaajanuran tehneelle Mike Nicholsille. Näistä napakampi on The Birdcage – ranskalaisen drag club -farssi La cage aux follesin entistä vetreämpi uusi versio. Tähtikaarti on yhtä kuin amerikkalaisnäyttelijöiden eri sukupolvet yhdistävä ”kuka kukin on”: Hackman, Williams, Flockhart…

***

Unohtakaa puuttuva ranskalainen suudelma ja kadonnut butch-vitsi. Tosiasiaksi jää, että The Birdcage on ensimmäinen gay-aiheinen valtavirtaelokuva, joka ymmärtää campin perusperiaatteen: sen että heteroseksuaalisuus on suurin vitsi kaikista. Heterot saattavat nauraa hölmöille feikkinaisille lavalla, joita eivät koe uhkaaviksi – mutta tosiasiassa he tirskuvat naurutalon vääristämille peilikuville omasta itsestään. ”Järjestimme koenäytöksen Dallasin esikaupungissa nähdäksemme johtaisiko se lynkkauksiin ja ristinpolttoon elokuvateatterin aulassa,” kertoo muuan tuotantoa lähellä ollut henkilö. On helppo ymmärtää miksi. Kun Nathan Lane ilmestyy kehiin ”rouva Colemanina”, The Birdcage kohoaa kuplivasta komediasta teräväksi poliittiseksi satiiriksi. ”On täydellistä, että The Birdcage saa ensi-iltansa juuri nyt,” kommentoi Robin Williams elokuvan vasemmalle kallellaan olevaa ideologiaa oikealle kallellaan olevan aikakauden keskellä. ”Poliitikot yrittävät kirjoittaa perustuslakimme uusiksi Etch-A-Sketch -piirustuslaudalla.”

Gene Hackmanin senaattori Keeleyn inho ei rajoitu yksinomaan homoseksuaaleihin, vaan hän vihaa myös juutalaisia, valitsijamiehiä, sosiaalipummeja, feministejä, siirtolaisia, latinoita, ja kaikkia muitakin, jotka eivät ole juuri samanlaisia kuin hän itse. Elämän hedelmäkorissa gay-kysymys kurtistuu nopeasti viinirypäleen kokoiseksi. Eräässä kohtauksessa Lanen ”rouva Coleman” löytää yhteisen sävelen senaattorin kanssa. ”Toiset sanovat, että abortteja tekevät lääkärit pitäisi tappaa, mutta minä sanon, että naurettavaa, jos joku pitää päästää päiviltä, tappakaa äidit! Siinähän oppivat!”

”Toivon että Mike olisi jättänyt lopputulokseen muutamia vielä uskaliaampia otoksia,” Lane sanoo. ”Robin ja minä ajattelimme, että onhan sentään 90-luku, kyllä porukka on modernimpaa.” Puuttuvat kohtaukset saattavat kuulostaa viihdyttäviltä, mutta Nicholsin kokonaisvisio hahmoista räjäyttää pankin paremmin. ”Robin ja Nathan ovat loistavia improvisoimaan,” sanoo Miehuuskokeen ja Working Girlin ohjaaja – elokuvien, jotka The Birdcagen tavoin puhkaisevat Amerikkalaisen Unelman sarjakuvamaisen ilmapallon. ”En halunnut Albertin ja Armandin olevan älykköjä, en halunnut heidän olevan Robin ja Nathan. Nämä hahmot ovat paljon vähemmän juurevia. He ovat porvareita, jotka pyörittävät pikku klubiaan. Pidin paljon siitä, mitä Elaine May oli työstänyt käsikirjoitukseensa useiden kuukausien aikana. On nerokasta, että hänen Albertinsa oli loppujen lopuksi ideologisesti lähimpänä senaattoria.”

– Robert Hoffler: ”Birds of a Feather” (Out, March 1996)