A COUCH IN NEW YORK (1995)

Un divan à New York
Ohjaaja
Chantal Akerman
Henkilöt
Juliette Binoche, William Hurt, Stephanie Buttle
Maa
Ranska/Belgia/USA
Tekstitys
suom. tekstit (e)
Kesto
104 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Hupaisa ja lämminhenkinen romanttinen komedia oli jälleen erilainen aluevaltaus Akermanilta. Taide-elokuvan asiantuntijan käsissä genrehuvittelu saattaa kummastuttaa, mutta tarjoaa silti hienoa kevyttä viihdettä tekijälleen tunnistettavaan tapaan. Pariisilainen Béatrice (Binoche) ja newyorkilainen Henry (Hurt) vaihtavat asuntoja päikseen kihelmöivin seurauksin.

***

Chantal Akermanin aiempiin elokuviin, erityisesti 1970-luvun varhaisempiin teoksiin, tutustuneita voi yllättää tieto siitä, että ohjaajan tuotantoon mahtuu myös Juliette Binochen ja William Hurtin tähdittämä romanttinen komedia. Edes Binochea ja Hurtia ei ensimmäiseksi kuvittelisi tähän lajityyppiin, saati Akermania heitä ohjaamaan. Helmikuussa 1996 ensi-iltansa saanut A Couch in New York onkin jäänyt Akermanin filmografiassa melkoiseksi kuriositeetiksi, joka sai ilmestyessään välinpitämättömän vastaanoton eikä menestynyt lippuluukuilla. Vaikka elokuva on herättänyt uutta kiinnostusta viime vuosina ja sitä on pyritty arvioimaan uudelleen, ei lopputulosta edelleenkään yleisesti pidetä kovinkaan onnistuneena kokeiluna. A Couch in New York on silti katsomisen arvoinen esimerkki Akermanin omaäänisen tyylin sovittamisesta valtavirtagenreen, ja pinnan alla se on myös tunnistettavasti Akerman-elokuva.

Elokuvan juonikuvio on klassista romanttista komediaa. Pariisilainen tanssija Béatrice vastaa newyorkilaisen psykoanalyytikko Henryn ilmoitukseen väliaikaisesta asunnonvaihdosta, koska kumpikin kaipaa uusiin maisemiin. Toisiaan tapaamatta he muuttavat toistensa asuntoihin, jotka samalla kuvastavat vakituisia asukkejaan: Béatricen koti on boheemi taiteilijakämppä Bellevillessä, kun taas Henryn kliininen hienostoasunto sijaitsee Upper East Sidella ja toimii samalla hänen vastaanottonaan. Henry, joka on toivonut pääsevänsä hetkeksi eroon työstään, päätyy Pariisissa terapoimaan Béatricen kosijoita, kun taas Béatrice ryhtyy esittämään Henryn sijaista ja onnistuu pelkällä persoonallaan ja raikkaalla lähestymistavallaan olemaan aidosti avuksi tämän asiakkaille. Samalla he ”tutustuvat” toisiinsa asuntojen ja elämäpiirien välityksellä. Kun Henry palaa ilmoittamatta takaisin kotiin ja löytää Béatricen tekemästä työtään, hän ei paljasta todellista henkilöllisyyttään vaan hankkiutuu itsekin tämän asiakkaaksi.

Akerman varioi Uneton Seattlessa (1993) -tyyppisiä romanttisia komedioita, joissa ”yhteen tarkoitettua” pääparia seurataan pitkän aikaa toisistaan erillään, ennen kuin he lopulta tapaavat. Tutustuminen eli mielikuvan luominen toisesta tapahtuu etänä. Toinen elokuvassa käytetty klisee on ”vastakohdat viehättävät”: eri kulttuureja edustavat, temperamenteiltaan hyvin erilaiset – ja usein korostetun erikoiset – ihmiset ihastuvat toisiinsa. Akermanin käsittelyssä näistä aineksista muodostuu romanttinen komedia, joka ei ole kovin romanttinen eikä kovin koominenkaan, ainakaan ilmeisimmällä tavalla (joskin komediana siinä on nähty Jacques Tatin ja Ernst Lubitschin suoraa vaikutusta). Tuntuu kuin Binochen ja Hurtin väliltä puuttuva kemia olisi jätetty pois tarkoituksella, jotta päästäisiin tutkimaan sitä, millainen romanttinen komedia syntyy vailla tavanomaisia pyrkimyksiä charmiin ja romanttiseen väreilyyn. Toisaalta realismin puute, tietynlainen satumaisuus ja keinotekoisuus, kuuluu tiiviisti valittuun genreen.

Adrian Martin (1997) kirjoittaa aikalaisarviossaan Akermanin tyylistä kuvata rakkaussuhteen syntyä: “Suhteet, joita Akermanin suosimat, kehittymättömät hahmot muodostavat, ovat outoja, kelluvia, käsittämättömiä tapahtumia – käsittämättömiä jopa heille itselleen. Rakkaus on Akermanin elokuvissa aina lähes kirjaimellisesti falling-in-love, äkillinen kompastuminen, putoaminen tai törmäys, jossa halun, eroottisen tai romanttisen yhteyden kipinä on järjenvastaisen välitön.” Gabriela Almeida (2021) tarkastelee elokuvaa 25 vuotta myöhemmin: “Omaksumalla romanttisen komedian kliseisyyden Akerman tutkii yhtä keskeisimmistä teemoistaan – romanttista rakkautta – genren keinotekoisen ja kaavamaisen rakenteen sisällä. — Akerman tietää, että romanttista komediaa katsotaan heittäytymällä tietoisesti sen epäuskottavaan maailmaan. — Elokuvan lopussa Béatrice ja Henry tuntevat toisensa vain puolittain, väärien henkilöllisyyksien ja taakseen jättämiensä asioiden ja esineiden kautta. Ei ole mitään syytä uskoa, että hahmot päätyvät yhteen, paitsi se tosiasia, että niin elokuvissa aina käy.”

Harkittu keinotekoisuus on A Couch in New Yorkissa läsnä myös miljöissä. Pääasiassa studiossa Berliinissä kuvatun elokuvan ulkokuvistakin välittyy lavastemainen vaikutelma. Asetelmallisuus toki onkin Akermanin elokuvien keskeinen tavaramerkki, samoin erilaisten tilojen merkitys. Akermanin elokuvissa tilat ovat usein jopa hahmoja tärkeämpiä – tai pikemminkin tilat, niiden kuvaaminen ja rajaaminen määrittävät hahmoja.

– Suvi Heino 7.2.2024 lähteinään David Rooney (Variety 11.2.1996), Adrian Martin (12/1997) ja Gabriela Almeida (Little White Lies 21.2.2021)