Kukapa ei haaveilisi loistavasta tulevaisuudesta rikkauksineen, varsinkin jos asuu köyhissä oloissa pikkupaikkakunnalla? Kykyjenetsijä kiertää kuvausautoineen toisen maailmansodan jälkeistä Sisiliaa ja koekuvaa mahdollisia seuraavia supertähtiä, joita elokuvamaailma jo janoaa. Tähtiainesta löytyy joka kylästä niin kalastajien, maanviljelijöiden, kommunistien, fasistien, mafian, kylänmiesten ja naisten kuin poliisin ja lainsuojattomienkin joukosta. Ainakin jos kykyjenetsijää on uskominen. Hauskan ja haikean välimaastossa liikkuva, fellinimäisen hahmogallerian tarjoama elokuva palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla tuomariston palkinnolla, ja se oli Italian Oscar-ehdokas.

***

Vuonna 1956, ei kauankaan tämän elokuvan tapahtumien jälkeen, ohjaaja Luigi Comencini teki jaon kertomuselokuviin, joista yleisö pitää ja tilannetta kuvittaviin elokuviin, joista kriitikot pitävät. Viimeisten 10 vuoden ajan italialaiset elokuvantekijät ovat tehneet tie-elokuvia, joissa päähenkilö tai pari joutuu olosuhteiden vuoksi Italian eri kolkkiin, kohdaten erilaisia ihmisiä ja yhteiskunnallisia tilanteita matkalla joka johtaa löytöihin ja oivalluksiin. Tähdentekijä ”kuvittaa” sodanjälkeistä Sisiliaa Joe Morellin koekuvaukset verukkeenaan siinä missä Tornatoren Cinema Paradiso (1988) kertoi rakkaudesta elokuvaan.

Tornatoren elokuvat kiertävät toiveen ja pettymyksen teemaa ja taivaltavat itsetuntemuksen tuskallista tietä. Elokuvien Cinema Paradiso ja Kaikki hyvin (1990) jälkeen Tornatore ohjasi teoksen nimeltä Keskiyön totuus (Una pura formalità, 1994), jossa Gérard Depardieun esittämä romaanikirjailija on juuri ampunut itsensä. Hän on joutunut välitilaan, jossa Roman Polanskin esittämä poliisipäällikkö kuulustelee häntä tehtävänään saattaa kirjailija kohtaamaan oma menneisyytensä. Tähdentekijässä koekuvaukset ovat veruke sisilialaisille kyläläisille kohdata omat toiveensa ja pettymyksensä, ja Joe Morelli itse joutuu kohtaamaan häpeällisen petollisuutensa ja, vajottuaan pohjaan, kiipeämään takaisin keskinäisen kunnioituksen ja kiintymyksen maailmaan.

Tähdentekijällä on kolme yhteistä piirrettä monien muiden uusien italialaisten elokuvien kanssa. Ensinnäkin matkassa on usein kyseessä yhteiskunnallisten arvojen etsintä, mutta italialaisessa elokuvassa toimii ”genrevaikutus”, jonka seurauksena nuo arvot sijoittuvat lähes yksinomaan eroottisen, sentimentaalisen rakkauden piiriin eivätkä esimerkiksi yhteiskunnallisen solidaarisuuden alueelle Ainoastaan Joen ja Beatan suhteessa Tornatore löytää mahdollisuuden Joen pelastukseen (puhtaasti henkilökohtaiseen). Toiseksi elokuvassa nostetaan esiin kysymyksiä, joita ei tutkita syvemmin, aivan kuin elokuvantekijän yleisölleen välittämä myötätunto olisi kaikki mitä elokuvalta voi odottaa. Kolmanneksi lyyrisyys, joka saavutetaan sijoittamalla kaikki kollektiivisen muistin piiriin, on johtanut perusteltuihin syytöksiin omaan napaan tuijottamisesta. Uusista italialaisista elokuvista voitaisiin koota pitkä luettelo näiden havaintojen tueksi, ja mainitut kolme piirrettä (rakkaus ratkaisuna, myötätuntoinen kuvitus ja muiston pakkomielle) ovat jyrkkä vastakohta vaikkapa Francesco Rosin elokuvien väkevämmälle, haastavammalle lähestymistavalle.

Vaikkakin tie-elokuvan formaatti heikentää väistämättä Tähdentekijän temaattista vaikutusta se tarjoaa kompensaatiota toisaalla. Dante Spinotti (joka vastasi 1988 Ermanno Olmin Pyhän juopon legendan häikäisevästä kuvauksesta) on tavoittanut valon lähes käsinkosketeltavan aistillisena. Se esiintyy henkeäsalpaavissa syvätarkoissa ulkokuvissa sisilialaiskaupungeista, jotka kohoavat korkeina, sekavina rykelminä vuortenrinteille. Se esiintyy synkissä, salamyhkäisissä sisäkuvissa. Kameranliike on hienoa. Kaupunkilaisten vastaus kutsuun valmistautua koekuvauksiin Tuulen viemän otteilla on tavoitettu yhdellä tavattoman mutkikkaalla koko jakson mittaisella otoksella, joka etenee ihmisryhmästä toiseen yhtenäisenä sujuvana, sykähdyttävänä liikkeenä.

Henkilögalleria on rikas. Sergio Castellitto on vuoroin lannistunut, vuoroin intoa hehkuva Morelli. Leopoldo Trieste esittää cameo-osan Espanjan sisällissodan mykkänä veteraanina. Lähinnä amatööreistä koostuvan esiintyjäkunnan eloisuus ja spontaanisuus tuo katsojan mieleen neorealismin perinteen, jossa ei-ammattilaisten taitava käyttö sai katsojan vakuuttumaan kuvitetun ”tilanteen” aitoudesta.

– Chris Wagstaffin mukaan (Sight and Sound, January 1997) AA 26.4.2000