Vampyyrien eläessä maailmojen rajoilla Rodriguezin elokuva elää lajityyppien rajoilla. Rikosjännärinä alkavassa elokuvassa kaksi rikollista ottaa perheen panttivangiksi ja etsii pakopaikkaa syrjäisestä baarista, joka paljastuu vampyyrien pesäksi. Quentin Tarantinon käsikirjoittama elokuva yhdistää terävää dialogia, camp-henkeä, kaaosta ja kulttiklassikon energiaa.

***

Robert Rodriguezin ja Quentin Tarantinon ystävyys, joka johti heidän yhteistyöhönsä elokuvassa Hämärästä aamunkoittoon, sai alkunsa Toronton elokuvajuhlilla 1992. Tarantinolla oli tarjolla Reservoir Dogs, Rodriguezilla El Mariachi – esikoiselokuvia molemmat. ”Huomasimme välittömästi hengenheimolaisuuden”, Rodriguez sanoo. ”Useimmat esikoiset ovat henkilökohtaisia draamoja, mutta me kummatkin olimme tehneet outoja genremuunnelmia. Se ei tarkoita, etteikö meillä olisi mitään sanottavaa. Se on vain kätketty rikos-, lännen- ja kauhuelokuvan pukuun”.

Hämärästä aamunkoittoon oli juuri se elokuvaprojekti, jonka johdosta Tarantino saattoi ottaa lopputilin työstään videoliikkeen myyjänä ja keskittyä päätoimisesti kirjoittamiseen. Vuonna 1990 Robert Kurtzman, KNB Effects –erikoistehostefirman perustajajäsen, tilasi häneltä käsikirjoituksen, joka perustui Kurtzmanin omaan kuusisivuiseen tarinaan. Kurtzman oli ajatellut ohjata elokuvan itse omana esikoisohjauksenaan ja näyteikkunana KNB:n taidoille. Hän ja hänen yhtiökumppaninsa John Esposito saivat nähdäkseen Tarantinon toteuttamattomat käsikirjoitukset Natural Born Killers ja True Romance ja palkkasivat tuolloin täysin tuntemattoman Tarantinon. Vastapalvelukseksi KNB sitoutui toteuttamaan Reservoir Dogsin erikoistehosteet ilmaiseksi.

Viisi vuotta myöhemmin, kun Tarantino oli maineensa huipulla Pulp Fictionin saatua ensi-iltansa Kurtzmanin ja Esposition projekti oli yhä toteuttamatta, ja se palasi takaisin Tarantinon ja hänen tuottajakumppaninsa Lawrence Benderin käsiin. ”Meistä Robert oli täydellinen ohjaajavalinta”, sanoo Bender. ”Hän oli juuri saanut valmiiksi osuutensa Neljään huoneeseen. Se oli hieno kokemus, joten veimme asian eteenpäin Dimensionille”. Rodriguez jatkaa: ”Quentin lupasi muokata käsikirjoituksen minua varten, jos suostuisin ohjaajaksi. Hän antoi henkilöhahmoille lisää puuhaa mutta jätti jälkiosan kauhutapahtumat minun harteilleni, koska hän tiesi etten tarvitsisi apua sillä osastolla”.

Elokuva rikkoo perinteitä loikkaamalla kesken kaiken genrestä toiseen. Se alkaa kovana rikoselokuvana joka kuvaa kahta gangsteriveljestä Seth ja Richard Geckoa – ensinmainitulla on tiettyä moraalia mutta jälkimmäinen on psykopaatti. Se muuttuu kovaksi kauhuelokuvaksi veljesten ja heidän panttivankiensa saapuessa The Titty Twisteriin, nuhjuiseen aavikkobaariin Meksikon puolella rajaa. Sen pitäjät ovat vuosisatoja vanhoja vampyyreja.

”Oli hienoa kuvata meksikolaista vampyyrimytologiaa, jota ei ole elokuvissa koskaan näytetty”, Rodriguez sanoo. ”Olemme tottuneita transsylvanialaistyyliseen kaulaanpuremiseen, mutta tämä toinen perinne juontuu atsteekkien ajoilta. Lavastajani Cecilia Montiel ja minä tutkimme sitä tarkkaan.” Montiel, menestyvä perulaisarkkitehti, kertoo: ”Pyrimme kehittelemään visuaalista ilmettä, jonka inspiraationa ovat vanhat prekolumbiaaniset veririitit. Kaikkien noiden seremonioiden yhdistävä tekijä oli veri – ”kallisarvoinen vesi” – joka oli tärkein keino saavuttaa tasapaino, armo ja jatkuvuus. Tämä elokuva on matka alamaailmaan. Päähenkilömme jättävät normaalimaailman sillä hetkellä kun he ylittävät rajan, ja rymistellessään eteenpäin he saapuvat kuoleman porteille. Tarinan tärkein tapahtumapaikka on The Titty Twister, jonne Geckon veljekset saapuvat panttivankiensa, Fullerien perheen, kanssa. Kaukaa katsottuna yökerho muistuttaa Uxmalin vanhoja, rapistuneita mayaraunioita ilta-auringon hohteessa. Sisustus näyttää ensin tavanomaiselta mutta tapahtumien edetessä se muuttuu pahaenteiseksi. Koko paikan arkkitehtuuri on salaliitossa päähenkilöitä vastaan, ja alamaailma purkautuu ilmoille heti kun ensimmäinen veripisara on vuotanut.”

Tarantino kiteyttää: ”Tämä paikka on ollut näiden olentojen pyhä alttari vuosisatojen ajan. Lopulta joku keksi pystyttää nuhjuisen topless-baarin temppelin harjalle jotta paikalle kaikki nuo aavikossa porhaltavat rekkakuskit ja moottoripyöräilijät voitaisiin houkutella paikalle. ’Sitten tanssimme rituaalitanssimme ja he huutavat ja hurraavat kunnes me syömme heidät!’ Tämä ei ole klassinen kauhuelokuva. Tämä ei ole Bram Stokerin Dracula.”

– Hämärästä aamunkoittoon –lehdistötiedotteesta (Buena Vista / Finnkino 1995) AA 21.8.1999