AMERIKKALAINEN YÖ (1973)

La Nuit américaine/Den amerikanska natten
Ohjaaja
François Truffaut
Henkilöt
Jacqueline Bisset, Valentina Cortese, Jean-Pierre Léaud, François Truffaut
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
115 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Jean-Pierre Léaud erehtyy luulemaan, että elämä olisi tärkeämpää kuin elokuvat Truffaut’n rakkaudentunnustuksessa omalle ammattikunnalleen. ”Amerikkalainen yö” on paitsi filmitekninen termi – ”day for night”, yökohtauksen kuvaaminen suotimien avulla päivänvalossa – myös syvällisempi, sielullinen kuvaus seitsemännen taiteen ja kaikenkattavan cinefilian hämystä.

***

Amerikkalainen yö ei kenties ole Truffaut’n kiehtovin, älykkäin tai syvimmin koettu elokuva, mutta hänen täydellisin elokuvansa se on – katalogi häntä askarruttaneista aiheista, yhteenveto ja synteesi hänen 14 vuoden tuotannostaan. Jean-Pierre Léaudin läsnäolo liittää Amerikkalaisen yön Antoine Doinel –sarjaan. Elokuvan hawksilainen tunnelma ja ydin rinnastavat sen läheisesti 1960-luvun genre-elokuviin, kuten myös Truffaut’n ilmituoma tarkoitus tavoittaa työnteon henkeäsalpaava lumous, mikä hänen mielestään oli niin luonteenomaista 1930- ja 1940-luvun amerikkalaisille elokuville. Truffaut’n läsnäolo elokuvaohjaaja Fernandina pakottaa vertailuun Kesyttömän kanssa ja lapsuuden takautumat muistuttamat hellittämät-tömästi 400 kepposesta, kompleksiset seksuaaliset suhteet puolestaan Jules ja Jimistä sekä Englantilaisista naisista.

Truffaut on sanonut, että tehtyään oodin kirjoille (Fahrenheit) olisi ollut ”outoa olla tekemättä elokuvaa elokuvasta”. Amerikkalainen yö on ylistyslaulu elokuvanteolle, täynnään ymmärtäviä yksityiskohtia ja rakastavaa parodiaa ja suhteellisen vapaa siitä teoretisoinnista, joka rasitti 1960-luvun lopun vastaavia yrityksiä. Fahrenheitin lailla se on hyvin fyysinen elokuva: tosiasioiden kollaasi, joka sekä visuaalisesti että auditiivisesti hyväilee elokuvan materiaaleja. Toisin kuin mikään samanaiheinen elokuva Amerikkalainen yö pyrkii välittämään jotakin siitä käytännön mielihyvästä jonka elokuvantekijä saa ammatistaan ja sen konkreettisesta todellisuudesta. Esimerkiksi jo alkutekstijaksossa Truffaut on tehnyt ääninauhan sillä tavalla konkreettiseksi, että katsoja voi havaita sen erityisen kauneuden, mikä sillä on sinänsä. Menetyksen tuntu ja siihen liittyvät tunteet heijastuvat yhtä hyvin elokuvan rakenteessa kuin aineellisten kuvien kautta.

Eräässä mielessä elokuva elokuvasta ja elokuvaihmisistä on hieman helppo, kuten tässä tapauksessa, kun kysymys on 15 muusta maailmasta eristäytyneestä ihmisestä, jotka ovat vapaita solmimaan tilapäisiä suhteita ja joita jokapäiväisen elämän ja työn useimmat rajoitukset eivät vaivaa. Kuitenkin Truffaut on kääntänyt tämän kliseen edukseen, koska elokuvan keskeinen teema on juuri tunteiden väliaikaisuus. Sisäänpäin kääntyneelle Truffaut’lle nämä intensiiviset ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat varmasti aina olleet jotenkin tuskallisia, sillä niillä on taipumus päättyä niin nopeasti. Läpi koko elokuvan itsepäinen, looginen, romanttinen Alphonse jatkaa tutkimustaan: ”Ovatko naiset maagisia?” Hän saa erilaisia vastauksia, mutta ne eivät ole tärkeitä, itse kysymys taas on, kuten on laita myös Alphonsen toisen kysymyksen: ”Onko elokuva tärkeämpää kuin elämä?”

Amerikkalainen yö on kunnianosoitus elokuvanteolle, mutta se on myös vasta 13. luku taiteen jatkuvassa puolustuksessa. Mestarillisella, mietiskelevällä, viitteellisellä tyylillään jokainen Truffaut’n elokuva vahvistaa elämän ja taiteen liittoa. Jean Renoirin sanoin Truffaut’n elokuvat ovat ”yksin yhden miehen tuote ja tuo mies tarkastelee tasa-arvoisesti näyttelijöiden, äänityksen, kameran ongelmia. Ei ole pieniä ongelmia, ei ole suuria ongelmia. On vain elokuva. Hinduille maailma on yksi; Truffaut’lle elokuva on yksi.” Mistä voidaankin päätellä: Truffaut ja elokuva ovat yhtä.

– James Monaco (teoksessa The New Wave, 1976).