UNDERGROUND (1995)

Marko ja Blacky myyvät aseita kommunistikapinallisille toisen maailmansodan jälkeisessä Belgradissa hillittömässä mustassa komediassa, jota ryydittävät poliittiset allegoriat ja Goran Bregovićin balkansävelet. Ohjaaja pyrkii hahmottamaan Jugoslavian historiaa kolmen sodan: toisen maailmansodan, kylmän sodan ja Jugoslavian hajoamissotien kautta.

***

Underground, Emir Kusturican kohua herättänyt katsaus kotimaastaan Jugoslaviasta maailmansodasta maan hajoamisen kynnykselle tunnetaan myös lisänimellä ”Olipa kerran maa”. Elokuvan alussa sota tavoittaa Belgradin mikä johtaa elokuvan päähenkilöt omituiseen sekoitukseen vapaustaistelua ja opportunismia. Marko ja Blacky ryhtyvät mustanpörssin kauppiaiksi. Samalla Marko tavoittelee kaunista näyttelijätärtä Natalijaa joutuen kilpailemaan natsiupseeri Franzin kanssa. Blacky on riuskempi otteissaan, ryöstää Natalijan rakastajansa sylistä ja vie hänet pika pikaa vihille. Franz kuitenkin tavoittaa heidät kesken häiden ja vangitsee Blackyn.

Marko pelastaa natsien kiduttaman Blackyn ja piilottaa hänet vastarintamiehineen kellariin isoisänsä talon alle. Hän määrää itsensä heidän ainoaksi yhteysmiehekseen ulkomaailmaan, viettelee Natalijan ja alkaa sodan loppuessa kiipimisensä kommunistisessa puolueessa päätyen yhdeksi Titon lähimmistä miehistä. Blackyn kumppaneineen hän pitää kellarissa, missä nämä luovat kokonaan uuden, alati jatkuvan taistelun idealle perustuvan elämänmuodon itselleen.

Kylmän sodan aikana Marko jopa on mukana tekemässä kunniaan kuolleena sotasankarina pidetylle Blackylle ja ilmoittaa sotakokemuksistaan kertovan elokuvan ”Kevät tulee valkoisella hevosella” tuotannon aloittamisesta. Kellarissa Blacky kumppaneineen jatkaa valmisteluja lopulliseen taisteluun. Natalia ylläpitää valhetta, kunnes lopulta syyllisyydentuntoisessa humalassaan tulee paljastaneeksi totuuden Blackylle. Blacky kumppaneineen lähtee maanpinnalle osuen ”Kevät” elokuvan kuvauksiin. Blacky ampuu Franzia esittävän näyttelijän. Viimeisessä jaksossa ollaan Jugoslavian sisällissodassa vuonna 1991. Tito on kuollut (”Kuultuaan Markon vetäytyneen poliittisesta elämästä Tito sairastui ja kuoli 20 vuotta myöhemmin”), Blacky johtaa Serbialaista partisaanijoukkoa, Marko harjoittaa taas mustan pörssin kauppaa ja räksyttää Natalijan kanssa. Yksi Blackyn joukosta tappaa Markon ja Natalija ja polttaa heidän ruumiinsa. Epilogissa kaikki nähdään yhdessä Blackyn pojan hääjuhlissa, niemellä Tonavan rannalla. Niemi murtuu, ja koko seurue jää ajelehtimaan joelle. Tässä vain monipolkuisen, pursuilevan tarinan päälinja.

Underground on ilmeisellä tavalla allegoria  Jugoslaviasta valheelle perustuvana, kylmän sodan synnyttämän poliittisen tilanteen ylläpitämänä yhteiskuntana. Muutenkin elokuvan kuvallisesti ja äänellisesti tavattoman rikos kudos pursuaa poliittisia vertauskuvia. Niitten selvitteleminen on työlästä ja ilmeisen raivostuttavaa jopa entisille jugoslavialaisille, ja elokuvaa vastaan onkin hyökätty syistä, joiden ymmärtäminen saattaa olla vaikeaa ulkopuolisille. Kusturitsaa on syytetty – valheellisuuden teeman keskeisyydestä ja toteutuksen farssinomaisuudesta huolimatta – nostalgiasta menetettyä valtiollista yhtenäisyyttä kohtaan ja serbijohtaja Slobodan Miloševićin politiikan tukemisesta.

Kun esimerkiksi paljastuu kokonainen maanalaisten käytävien verkosto, joka liittää Bosnian ja Kroatian Berliiniin, tämän on katsottu olevan tarkoitettu Saksan syyllistämiseksi Bosnian sodasta, koske se kiirehti tunnustamaan Kroatian ja Slovenian itsenäisyyden 1992. Paljon debatista on pyörinyt sen ympärillä, onko sodan aikana Pariisiin muuttanut Kusturica, syntyjään Bosnian muslimi,  kannattanut Miloševićin hallintoa vai ei, onko hän ollut solidaarinen Alija Izetbegovićin Bosniaan perustamalle hallitukselle vai ei jne. Kusturica itse on ilmoittanut olevansa syvästi loukkaantunut näistä syytöksistä, mutta jotkin hänen lehdistötilaisuuksissaan antamansa lausunnot ovat kuulostaneet selviltä serbihallinnon apologialta.

Koska Underground ei avaudu yksiselitteisille tulkinnoille, ammusta löytyy joka suunnalle. Sen suurin synti näyttää olevan, että ainakin jotkut serbit vaikuttavat siinä suhteellisen viattomilta manipulaation uhreilta. Valmistumishetkensä poliittisen tilanteen kannalta elokuvan vakavin puute on ehkä kuitenkin ollut yksinkertaisesti kantaaottamattomuus, jonka vihastutti mm. ranskalaista älymystöä elokuvan voittaessa Cannesin kultaisen palmun 1995 – samaan aikaan raivosi keskustelu siitä, tulisiko lännen puuttua Jugoslavian sotaan vai ei. Ironisella tavalla kuvaavaa on, että elokuva esitettiin Cannesissa Euroopan Neuvoston, ei Jugoslavian tai Bosnian nimissä.

Aivan välittömästä poliittisesti kontekstista irrotettuna Undergroundia voi tarkastella jopa tutkielmana ihmisestä, psykologisesti äärimmäisen ristiriitaisena, toispuolisesti sosiaalistuneena,  petollisena mutta sitkeänä eläimenä. Kaikki tämä ulottuu alkeellisimmasta ihmisten keskinäisestä kanssakäymisestä monimutkaisimpiin sosiaalisiin ja poliittisiin kuvioihin saakka. Elokuvan henkilöt ovat järjestään halpamaisia lurjuksia, mutta sellaisina ainakin toisilleen rakastettavia. Perimmiltään kaikki ovat samassa veneessä, kaikki keskeiset henkilöt ovat yhtä itsekkäitä ja viheliäisiä toisiaan kohtaan, kellään ei ole varaa moralisoida – ehkä juuri tämä moralisoinnista kieltäytyminen vaikeutti elokuvan vastaanottoa niin suuresti.

Elokuva virtaa vuolaana, henkilöt näyttävät elävän läpi aikakausien lähes muuttumattomina, kaikki ovat perustavaa laatua olevassa petoksen ja/tai itsepetoksen  tilassa, joidenkin sota ei tule koskaan olemaan ohi. Elokuvan loppupuolella kaikkinaisen valheen ylläpitäminen saavuttaa karnevalistiset mittasuhteet ja Kusturica ottaa kaiken irti niin omista kuin tiiminsäkin taidoista luodakseen vision maan alla kytevästä elinvoimasta, joka voi saada absurdeja ilmenemismuotoja mutta joka ei ole tukahdutettavissa. Elokuva loppuu tekstiin: ”Tällä elokuvalla ei ole loppua.”

– HB, lokakuu 1999. Lähteitä:  Marianne Yarovskaja: ”Underground”, Film Quarterly, vol 51, nr.2, Winter 1997-98;  Misha Glenny,  ”If you are not for us”, Sight and Sound, November 1996. Kommenttipuheenvuoroja: Dom Rotheroe, ”The politics of ’Underground'”, Sight and Sound, March 1996; Sanja Muzaferija, ”Kusturica”, Sight and Sound January 1997.