ONNENPOIKA (1973)

O Lucky Man!/Gullgossen
Ohjaaja
Lindsay Anderson
Henkilöt
Malcolm McDowell, Ralph Richardson, Rachel Roberts
Maa
Iso-Britannia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
166 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
musiikki Alan Price
Ikäraja

Lindsay Andersonin ja Malcolm McDowellin Mick Travis -trilogian keskimmäinen osa on surreaalinen, allegorinen trippi kapitalistisen onnen kukkuloille ja sieltä jälleen rysähtäen alas. Sinnikäs, irvileukainen optimismi on yksilön ainoa tapa selvitä niiltä iskuilta, joita jälki-imperialistinen yhteiskunta jakelee.

***

Onnenpoika on helppo nähdä eräänlaisena jatkona Lindsay Andersonin viisi vuotta varhaisemmalle elokuvalle Jos…: molemmissa Anderson käytti käsikirjoittajana David Sherwiniä, molemmissa päähenkilön nimi on Mick Travis ja häntä tulkitsee Malcolm McDowell. Itse asiassa Onnenpoika pohjautuu osin McDowellin omaelämäkerrallisiin kokemuksiin: ennen näyttelijäuraansa hän oli työskennellyt kahvitehtaassa ja kiertänyt ympäri Englantia sen edustajana.

Andersonin kuvaamana englantilainen todellisuus näyttäytyy riiston ja hulluuden groteskina temmellyskenttänä. Kaikkialla rehottavan vääryyden ja hyväksikäytön keskellä Mick Travis on kuin nykyajan Candide, mies joka jaksaa yrittää yhä uudelleen huolimatta vastoinkäymisistään. Hänen vaelluksensa ja kohtaamistensa kautta elokuva satirisoi mm. ylikansallisia yhtiöitä, ahneita isokenkäisiä, tiedemiehiä, aatelisia, kirkonmiehiä, tuomareita, juomareita, miltei kaikkia eteen osuvaa. Maailma osoittautuu erilaisten roolinaamioiden palapeliksi, juonittelun tyyssijaksi, jossa viattomuudella ei ole paljon mahdollisuuksia.

Andersonin illuusiotonta näkemystä ryydittää pseudo-brechtiläinen rakenne, jossa vieraannuttamistehot katkaisevat kerronnan. Kokonaisuus kehkeytyy varsin itsenäisistä ja irrallisista episodeista, joista kullakin on oma satiirinen maalitaulunsa. Epäyhtenäinen ja epälooginen tarina huipentuu fellinimäiseen päätökseen, jossa ohjaaja ja näyttelijät esiintyvät omana itsenään kuumeisessa juhlakohtauksessa. Tärkeä rooli on The Animals -yhtyeen entisen kosketinsoittajan Alan Pricen kirjoittamalla ja esittämällä musiikilla, joka sisältää upeita lauluja ja toimii sekä vieraannuttamiskeinona että kokonaisuuden kiinteyttäjänä ja taustoittajana.

Andersonin lahjakkuus ja voimakas persoonallisuus ovat tehneet hänestä kiehtovan hahmon englantilaisen elokuvan valtaosin sovinnaisessa ilmapiirissä. Paradoksaalisella tavalla juuri hänen henkinen riippumattomuutensa esti häntä luomasta arvoistaan ohjaajauraa ja hänen lahjojaan puhkeamasta täyteen kukkaan. Sitä mukaa kun hänen elokuvansa harvenivat niistä tuli yhä aggressiivisempia julistuksia hänen katsomuksistaan, samalla kun kerronnan olennainen eheys alkoi kärsiä tämän ambition ja monien viitteiden painosta.

–  Roy Armesin (A Critical History of British Cinema, 1978), Antti Lindqvistin (1985) ja muiden lähteiden mukaan