LOS OLVIDADOS – SÄÄLIKÄÄ HEITÄ (1950)

Espanjalaisen Luis Buñuelin Meksikon-kauden vavahduttavin teos horjutti elokuvahistorian turvallisuudentunnetta kuin moukari. Cannesin Kultaisen palmun voittanut kuvaus slummien nuorisorikollisista on realistinen ja elämänmakuinen kasvutarina, johon suuri surrealisti osasi ujuttaa mukaan huikean runollisen unikohtauksen.

***
Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1959 juhlittu Los olvidados osoitti Buñuelin edelleen oleva sama anarkistinen marxisti kuin vuoden 1930 kuuluisassa Kulta-ajassa. Tutkielmana nuorisorikollisuudesta ja yhteiskunnallisena protestina se jatkoi De Sican Viattomien perinnettä. Se syvensi tämän neorealismia unijaksojensa introverteissa ulottuvuuksissa. Los olvidados antoi jälleen pontta Henry Millerin kommentille: ”Buñuel ansaitsee suurimman kunnianosoituksen, jonka ihminen voi toiselle osoittaa. Hänet olisi ristiinnaulittava tai vähintään poltettava roviolla.”

Tässä filmissä Buñuelin surrealismi on konkreettisimmillaan – unijaksot ovat järkyttävästi vääristynyt kompensaatio järkyttävälle todellisuudelle. ”Surrealismi opetti minulle, että elämällä on moraalinen suunta, jota ihminen ei ollut vapaa”, sanoo Buñuel. Buñuel on anarkistisuudessaan ehdoton moralisti.

Filmi kertoo kahdesta Mexico Cityn slummien pojasta. Vanhempi ja moraalittomampi Jaibo alistaa valtaansa nuoremman, viattomamman Pedron ja tuhoaa hänet ennen omaa tuhoutumistaan. Ei liene sattuma, että Jaibosta tulee Pedron äidin rakastaja, täten täyttäen Pedron sukurutsaiset toiveet, jotka ahdistavat häntä vain epäsuorasti painajaisunissa. Toisessa merkityksessä Jaibo on Pedron kohtalo, hänen tulevaisuutensa, se mitä hänestä on tullut sitten kun slummielämä on tehnyt hänestä katkeramman ja raivoisamman.

Emme saa rajoittaa filmiä kuitenkaan syvyyspsykologiseksi allegoriaksi, koska sen perusidea on sosiaalisten olosuhteiden ja ihmissuhteiden, ihmismielen tietoisen (pyrkimykset, kunnianhimo, rakkaudenkaipuu) ja tiedostamattoman (pakkomielteet, hallusinaatiot, unet) ja sokeiden biologisten voimien yhteennivominen. Esimerkiksi Pedron uni on ensinnäkin vain uni, ja hätkähdyttävä sellaisenaan. Se selittää psykologisesti Pedron rikollisuuden. Kuitenkaan selittäessään se ei poista mitään, liberaalinen selostus ei tule kauhistuttavan todellisuuden tilalle. Pedron kuolema on traaginen sanan akateemisessä merkityksessä, jossa sankarin täytyy olla olemukseltaan jalo olento, jonka tuhoavat pelottavat olosuhteet tai traaginen puute – tässä tapauksessa molemmat. Mutta filmi ylittää nämä tragedian rajat Pedron pilkallisessa tuhoutumisessa, ilman niitä lohduttavia moraalisia vakuutuksia, joilla yleensä sentimentalisoimme raivoisamman kreikkalaisen hengen. Se ylittää kreikkalaisen tragedian myös siinä, että on samalla Jaibon tragedia.

Filmin tragedia on kulttuurissa, jonka on kiellettävä omat arvonsa. Tässä kulttuurissa, joka saa pojat huvittelemaan työntämällä jalattoman kerjäläisen vaunustaan. Jaibossa ruumiillistuu tämän viidakon olemassaolon taistelu – itse asiassa voisimme pitää häntä parhaimmin sopeutuneena tähän sairaaseen ympäristöön. Mutta hänkin tuhoutuu; sen sijaan heikoimmin sovelias säilyy hengissä: sokea kerjäläinen, valetohtori (ja raiskaaja, huoltoavun saaja ja pienempiensä kiusaaja). Naulapäisine keppeineen hän tuo mieleen skorpionin. Suhtautumisessa henkilöihinsä Buñuel ei pyri viljelemään säälintunnetta, joka on sairas ja onanistinen. Sääli on todellista vain silloin, kun se on epäsentimentaalista ja tehokasta toimintaa, muulloin salakavala kunnioituksen väärennys.

– Raymond Durgnatin mukaan (PL)