TUULEEN KIRJOITETTU (1956)

Takautumana kerrottu melodraama Tuuleen kirjoitettu asettaa hyveellisen Lucyn (Bacall) kolmiodraaman keskiöön. Lapsuudenystävät (Rock Hudson ja Robert Stack) kiertävät rahan ja seksuaalisen turhautumisen noidankehää. Douglas Sirkin omaleimainen keinotekoisuus lavasteiden ja värien käytössä korostaa hahmojen etäisyyttä toisistaan.

***

Seksuaalisen kaipuun pohjavirta ajaa kaikkia Sirkin sankareita ja heidän tähtäimessään näyttää olevan kaikkivoipaisuuden myyttinen tila. Heidän vastassaan olevat voimat saattavat olla yhteiskunnallisia tai ne voidaan määritellä metafyysisesti, mutta päämäärä on aina sama ja Sirkin maailmassa mahdoton toteuttaa: luja ote seksuaalisen täyttymyksen vaikeasti tavoitettavaan tilaan. Kun Sirkiltä Cahiers du Cinéman haastattelussa kysyttiin impotenssin teemasta, joka löytyy niin monista hänen elokuvistaan, hän vastasi: ”Niin, se on nykyelämän suuria ongelmia. Tietyn turhautumisen vuoksi nykyajan mies on käytännöllisesti katsoen ’impotentti’ uskonnon edessä tai käytöksessään. Lääketieteellisesti on osoitettu, että jos ajattelee liian paljon seksiä, menettää seksuaalisen kykynsä. Tämä pätee Tuuleen kirjoitetun Robert Stackiin ja yleensä joihinkin amerikkalaisen ylemmän keskiluokan edustajiin.”

Sirkin kommentti tarjoaa avaimen tulkita Tuulen kirjoitetun, ehkä hänen varsinaisen mestariteoksensa kompleksista merkkijärjestelmää. Se mikä hänen muissa elokuvissaan kulkee pinnanalaisena jännitteenä, näyttäytyy Tuuleen kirjoitetussa avoimena tutkielmana seksuaalisuudesta. Sen tarina kertoo impotentista playboysta, hänen nymfomaanisesta sisarestaan, miehen parhaasta ystävästä, joka on hänelle seksuaalinen voimalaitos, mutta jolla ei näytä olevan sukupuoliviettiä ollenkaan ja playboyn naimasta tytöstä, joka on monimielinen yhdistelmä hedelmällisyyttä ja frigiditeettiä. Juonen ja henkilöiden seksuaalinen luonne kutoutuu merkkien, eleiden ja kineettisten rytmien kuvioksi, joka toimii seksuaalisen kielenä.

Elokuva on kerrottu takautumamuodossa: juoni on siis ympyrä, joka päättyy alussa ja kertoo, että Kyle Hadleylla ei ole ulospääsyä. Ympyräaihe toistuu läpi elokuvan visuaalisena muistutuksena tilanteen umpikujasta, itseään vastaan kääntyvästä seksuaalisuudesta, itsetuhoksi muuttuvasta libidaalisesta hyökkäysestä. Kykenemättöminä saamaan sitä mitä haluavat tai tarvitsevat Sirkin epätoivoiset henkilöt takertuvat peilikuviin ja muihin vääristyneisiin heijastuksiin. Tuuleen kirjoitettu on elokuva hajoamisesta yhteiskunnassa, joka on sokea omalle tilalleen. Se kertoo vammaisuudesta, johon raha ei ole mikään lääke ja joka siittää alkoholismia, seksuaalista turhautumista, hedelmättömyyden pelkoa, väkivaltaa. Tuloksena on regressio, jonka Dorothy Malonen ääni tiivistää: ”Kuinka kauas olemme tulleetkaan virralta…”. Mutta tämäkään ei auta: jäljellä on vain kehän kiertäminen uudelleen ja uudelleen.

Dorothy Malonen tanssi on pienoismalli siitä ironiasta, joka kyllästää elokuvan. Sirkin tapa kuvata hänen kuumeista ruumistaan heijastaa seksin mekaanisena rituaalina, josta tunne on ammennettu tyhjiin. Hänen liikkeensä ovat kiihkeitä ja irstaita. Kuten kaikki muukin tässä kiiltokuvan koreassa elokuvassa, eleiden korotettu aistillisuus vain tihentää impotenssin tunnun. Sirkin kuvakompositiot tanssivasta naisesta leikattuina limittäin isän kuoleman kanssa muodostavat yhteen vedon seksin ja kuoleman dialektiikasta. Vulgääreine väreineen ja aggressiivisine seksuaalisine eleineen elokuva säteilee vahvaa aistillisuutta. Kuitenkin, samalla kun tunnemme viettelyksen, silmät (”sielun peili”) kieltävät sisäänpääsyn; seksuaaliset manerismit paljastuvat tunteettomaksi rituaaliksi ja viettelevän kuoren alla väijyvät kuoleman kasvot.

– Michael Sternin (Douglas Sirk, 1979) ja Jon Hallidayn (Sirk on Sirk, 1971) mukaan ST, tekijätietoa päivittivät 7.6.2007 JS, AA