Jan Troellin suggestiiviisessa koulukuvauksessa pahat unet ja todellisuus sekoittuvat yhteen. Elokuva sijoittuu 60-luvun Ruotsiin, jossa lehtori kamppailee levottoman luokkansa ja omien sisäisten demoniensa kanssa. Elokuva on koskettava ja todellisuutta mukaileva kuvaus koulumaailmasta ja opettajien kokemista haasteista.

***

Tämän koulukuvauksen takana on kolme entistä opettajaa: ensinnäkin ohjaaja Jan Troell joka työskenteli juuri siinä malmöläisessä peruskoulussa missä Ole dole doff on kuvattu, sitten tuottaja-käsikirjoittaja Bengt Forslund ja viimein kirjailija Clas Engström jonka romaaniin elokuva pohjautuu. Tämä yhdistetty asiantuntemus näkyy ja tuntuu elokuvassa, joka purkautuu kokemuksesta ja itsetuntemuksesta ja liikkuu kuin kotonaan luokkahuoneissa ja koulun käytävillä. Vaikutelmaa sukelluksesta suoraan raakaan, koulun vaikeaan todellisuuteen tehostaa Troellin kuvausmenetelmä: hän on kuvannut elokuvan 16 mm:n filmille mistä se on levennetty 35 mm:n vakiomuotoon. Tämä antaa kuville harmaata rakeisuutta ja estää niitä olemasta liian kauniita, mikä saattaisi viedä huomion pois itse aiheesta. Troellin kuvaustyylin hauraus ja herkkyys on jäljellä.

Ole dole doffin päähenkilö Mårtensson on herkkähermoinen, älyllistyyppinen opettaja, joka pelkää työtään ja jonka kosketukset oppilaisiin ovat jatkuva sarja epäonnistumisia ja nöyryytyksiä. Teoriassa hän on hyvin perillä tehtävästään: vanhempain kokouksessa hän puhuu uuden koulun demokraattisista perusteista, siitä miten lapsia pitää käsitellä yksilöllisten edellytysten mukaan. Käytännössä nämä osoittautuvat tyhjiksi fraaseiksi: hän huutaa oppilailleen ja hakkaa heitä. Mårtenssonin tilanteessa havainnollistuu polttava ongelma: uuden koulun ilmapiiri on vapaa ja avoin samalla kun kodin ja yhteiskunnan arvostukset – joiden mukaan opettaja itsekin on kasvatettu – ovat jatkuvasti autoritäärisiä.

Asian voi nähdä myös niin, että järjestyksen säilyttämisen ja hyväksyttyjen kasvatustavoitteiden kannalta Mårtensson on epäonnistunut opettaja. Hän haluaisi onnistua, vaikuttaa lapsiin, muuttaa heitä. Eräässä mielessä lapset ovat hänen pedagogisen kunnianhimonsa oikeudettomia välikappaleita. Hänen onnistumisensa voi merkitä sisäisesti nujerrettuja lapsia, äänilevyjä joihin hän on laulanut viisautensa. Mårtenssonissa on halu suoriutua vallitsevien pelinsääntöjen mukaan, kilpailuyhteiskunnan sisäistynyt ponsi tekee työtään myös hänessä ja tulee luultavasti siirtymään myös lapsiin. Sensuuri alkaa typistää ihmistä hyvin varhain: lasten on piirrettävä juuri tietyllä tavalla, luokassa ääneen lausuttu sukupuolielimen nimi aiheuttaa tunnin välittömän keskeyttämisen.

On siis ajateltavissa, että todella vaarallinen Mårtensson olisi, jos hän olisi onnistunut. Oppilaat näkevät hänessä vain puolustuskyvyttömän kohteen kaunoilleen, joita on pakko syntyä kuvatun kaltaisessa ympäristössä. Mårtenssonista tulee järjestelmän uhri, joka kuin unessa, mitään tajuamatta suorittaa pakollista ja täysin luonnonvastaista kuviotaan. Loppukuvassa, jossa lapset ovat vähällä hukuttaa opettajansa, voidaan nähdä paitsi Mårtenssonin painajainen, myös viittaus siihen, että lapset selviävät paremmin siinä todellisuudessa, jolta Mårtensson ja koulu yrittävät heitä suojella.

Troellilla on elokuva sormenpäissään. Hänen kuvauksensa halkoo yhtä aikaa kahta todellisuutta, sisäisiä näkyjä ja ulkoisia havaintoja, painajaista ja dokumenttia, yksityistä ja yleistä. Kummatkin ovat houreenomaisuudessaan yhtä lailla kierosti todistusvoimaisia. Sairaskertomuksen syyt ovat löydettävissä ympäristöstä, siinä vaikuttavista voimista. Troell kertoo yksilöstä, jossa yhteisön taudit puhkeavat.

– Mauritz Edströmin (1968), Eero Tuomikosken (1968) ja muiden lähteiden mukaan