GABBEH (1996)

Ohjaaja
Mohsen Makhmalbaf
Henkilöt
Shaghayeh Djodat, Hossein Moharami, Rogheih Moharami
Maa
Iran/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
S
Kesto
72 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
esittelee Joonas Talvila

Iranilaisen elokuvan uuden aallon visuaalinen merkkiteos Gabbeh on luonnonvalon ja värikkään puvustuksen juhlaa. Vanhan pariskunnan muistot punoutuvat auki koristeellisiin mattoihin kirjailtujen kuvioiden kautta. Iranin hallinto hyllytti elokuvan pian sen julkaisun jälkeen liian kumouksellisena. JT

***

Vanha pariskunta pesee sinistä mattoa purolla. Matosta esiin ilmestyy nuori nainen, “Neiti Gabbeh”, joka kertoo tarinan perheestään ja omasta avioliitonkaipuustaan. Mitä yksinkertaisimman juonen taustalla Gabbeh on ensisijaisesti elokuva ajasta ja sen kulumisesta. Iranin uuden aallon mestari Mohsen Makhmalbaf maustaa kestoaiheen käsittelyä laajalla ja varsin symbolisella keinokavalkadilla. Keskeisenä ohjaajan lähestymistavassa näyttäytyy ajatus siitä kuinka ajankulu jättää jälkensä kaikkialle. Tämä ajatus kiteytyy koristeellisissa matoissa, joihin paimentolaissuvun elämänvaiheet kirjaillaan. Perinteisestä persialaismatosta elokuva saa myös nimensä.

Matosta ilmestyvän naisen voidaan nähdä heijastelevan vanhan parin omia nuoruudenmuistoja. Ilmeistä tämä on vähintäänkin symbolisella tasolla lähes identtisissä sinisissä puvuissa. Matto jäsentää elokuvan ajallista rakennetta tavalla joka on tavanomaista takaumakerrontaa kompleksisempi. Menneen ja nykyhetken kietoutuminen vaihtelevaan subjektiivisuuden asteeseen rikastuttaa palapeliä entisestään. Välillä kamera asettuu kauemmas henkilöhahmoista, objektiivisempaan tilaan. Tällöin näemme vain vanhan miehen piiskaamassa mattoa sekä vanhan naisen tanssimassa yksin purossa.

Ajankulun tematiikka pursuaa esiin myös Makhmalbafin tavassa kuvata luonnon kiertokulkua johon myös ihminen on vuorovaikutuksessa. Vuohi keritään, villalanka punotaan ja matto kudotaan. Värjäävät kasvit kerätään pelloilta ja ne ikuistavat ihmisen tarinan mattoon. Matot ovat eräänlainen faunan, floran ja ihmisen yhteistestamentti, jonka moninaiset kerrokset Makhmalbaf avaa katsojalle lukuisilla käsityön vaiheisiin keskittyvillä otoksilla. Ohjaaja itse onkin todennut elokuvan olevan ylistyslaulu luonnolle sekä Iranin vuoristoalueiden paimentolaiskulttuurille.

Makhmalbafin leikkisässä kerronnassa aikatasojen rajat vuotavat vailla johdonmukaisia sääntöjä. Yhdessä ajassa putoava kananmuna napataan kiinni toisessa. Vuohi harhailee tulevaisuuteen josta se patistetaan takaisin laumansa luo menneisyyteen. Vanhukset yhtyvät menneen tarinan huudahduksiin ja patistavat sen tapahtumia eteenpäin. Voivatko he elokuvan sisäisessä todellisuudessa vaikuttaa jo kertaalleen tapahtuneeseen? Tämä, sekä kysymys siitä, missä mennyt loppuu ja nykyhetki alkaa tuntuvat väriloisteeseen uppoutuneesta katsojasta kuitenkin varsin toissijaisilta. Paikoin absurdia ja fantasiaa lähentelevässä elokuvassa varmaa näyttää lopulta olevan vain se, että purossa vesi virtaa kaiken jälkeenkin eteenpäin – kuten aina ennenkin.

– Joonas Talvila 23.10.2020

***

Mohsen Makhmalbafista tuli suosittu elokuvantekijä islamilaisen vallankumouksen jälkeisessä Iranissa. Asiaa auttoivat hänen kiistattomat meriittinsä Shaahin vastaisessa taistelussa. Hänen vuonna 1989 valmistunut elokuvansa Arusi-e Khuban (Marriage of the Blessed) oli odottamaton hyökkäys sitä korruptiota ja välinpitämättömyyttä vastaan, jonka Irakin sodan veteraanit jopa islamilaisessa tasavallassa. Hänen molemmat seuraavat elokuvansa johtivat konfliktiin sensorien kanssa, joilla on absoluuttinen valta päättää mitä elokuvia Iranissa voi ja mitä ei voi tehdä. Kaikkien iranilaisten elokuvantekijöiden täytyy muodostaa strategia, jonka varassa toimia näissä olosuhteissa, ja Makhmalbafin tapa on erityisen mielenkiintoinen. Hän on palannut iranialais-persialaisen tarinankerronnan ja visuaalisen kulttuurin juurille, yhdistäen keski-aikaisen kuvitustaiteen kauneuden kansallisen mytologian koukeroisiin rakenteisiin.

Gabbehin piti alun perin olla dokumentti Ghasgai-heimon paimentolaiskutojista, mutta matontekijöiden tyyli ja mielikuvitus saivat Makhmalbafin vaihtamaan suuntaan ja tekemään elokuvansa kutojien oman tavan mukaan. Tämä on assosiatiivista kerrontaa – kuva tai väri voi laukaista muiston ihmisestä tai paikasta, jonka tarinaa sitten seurataan. Opettaja, Gabbehin – nuori matonkutoja nainen, joka on itse maton henki – setä, saa maagisesti värejä irti peltojen, meren ja taivaan luonnollisesta maailmasta havainnollistaakseen sitä oppilailleen. Gabbehin nimeltä mainitsematon rakastaja, jonka kasvoja emme koskaan näe, huutaa haluaan kuin vuorilla ulvova susi. Maton kutomisesta leikataan lampaan syntymään. Luonto ja taide ovat yhtä. Sufi-teologian mukaan eräs Luojan aspekti liittyy käsityöläisten taiteeseen, sillä he jäljittelevät feminiiniä luomisen aktia tuomalla esiin hengen, ne ”muodot”, jotka ovat materiaalisen maailman tuolla puolen, välittämälle ne kuvioiden ja muotojen kautta. Eräässä elokuvan kohtauksessa henkilöt pysähtyvät toteamaan: ”Elämä on väriä”, ”Rakkaus on väriä!”, ”Rakkaus on tuskaa.”

Makhmalbafille elokuva on persialaisen kuvitustradition luonnollinen jälkeläinen. Tämä ei ole tarinankerrontaa länsimaisessa merkityksessä, punos on selvästi itämaista. Jotkut voivat yrittää lukea Gabbehista sosiaalista kommentaaria naisten asemasta patriarkaalisessa yhteisössä, ja toki nämä teemat ovat löydettävissä siletä. On merkille pantavaa, että elokuvassa ei juuri ole erityisesti islamilaista uskonnollista sisältöä ainakaan tavalla joka olisi assosioitavissa fundamentalismiin liitettäviin stereotypioihin. Makhmalbafin uskonto on runsasta ja kirjaimellisesti värikästä. Siinä on vahvasti panteistinen sävy (mikäli näin sopii sanoa ajamatta ohjaaja entistäkin suurempiin vaikeuksiin varovaisten sponsoriensa kanssa).

Ennen kaikkea Gabbeh on rakastunut elämään tavallisten ihmisten mielikuvituksen ja runollisuuden täydellä voimalla. Makhmalbafin elokuvia on verrattu Sergei Paradžanovin ohjauksiin, mutta siinä missä jälkimmäinen on symboliikassaan usein tahallisen hämärä, edellisen metaforat ovat kristallin kirkkaita ja sitä hallitsee esteettinen näkemys, joka on eurooppalaisen ajattelun sävyttämää. Elokuva, joka väistää väkivaltaisen hallinnon tiukan sensuurin turvautumalla allegorioihin, assosiatiivisiin hyppyihin kohtauksesta toiseen ja vielä henkilöihin, jotka ovat matonhenkiä, voisi helposti olla tekotaiteellinen painajainen. On huikea voitto Mohsen Makhalbafin taiteelle, hänen silmälleen ja korvalleen sekä rakenteen ja merkitysten tajulleen, jotka on kääntänyt suurenmoiseksi kuvastoksi hänen kumppaninsa Mahmoud Kalarin, että lopputulos on hätkähdyttävä menestys.

– Simon Louvishin mukaan (Sight & Sound, December 1996) HB 1.5.2003