INTOHIMON LAKI (1986)

Intohimon laki (La ley del deseo, 1986) on heijastuma epäonnisesta rakkaudesta sen kaikissa muodoissaan. Päähenkilö on sydänsuruista toipuva elokuvaohjaaja (Eusebio Poncela), joka ajautuu suhteeseen pakkomielteisen faninsa (Antonio Banderas) kanssa. Almodóvar luo teokseen vihjeiksi tulkittavia metatasoja omasta elämästään.

***

Intohimon laissa Pedro Almodóvar paljastaa kaiken, ilman teeskentelyä tai vihjailuja. Hän tekee sen asiaansa uskovan ihmisen varmuudella, luottaen siihen, että se, mitä hän tavoittelee, toimii hyvin hänen kuudennessa elokuvassaan. Kyseessä on hänen persoonallisin elokuvansa, ei pelkästään siksi, että päähenkilö on elokuvaohjaaja – hänen alter egonsa – vaan siksi, että se sisältää kaiken mitä hän ajattelee avoimesti ilmaistuna, ilman valepukuja, täysin selkeässä muodossa. Intohimon laki osoittaa vilpittömyyttä, joka on tavallisesti ominaista esikoisteokselle, mutta myös vii­sautta, joka on tulosta seitsemän hyvin käytetyn vuoden kokemuksesta elokuvanteossa.

Heti ensimmäisessä jaksossa Almodóvar paljastaa aikeensa. Meidät päästetään studioon, jossa näemme näyteltävän roolia vailla mitään estoja. Narkissos ja rakkaus, intohimo ja sen vastinkappale – rakastetuksi tulemisen halu – sekoittuvat toisiinsa, samalla kun vallitsee täysi tietoisuus siitä, että tämä rakkaus on puhdasta fiktiota. Kaksoisolento, teema, joka pulpahti esiin hänen kahdessa ensimmäisessä elokuvassaan, palaa tässä esiin, ja nyt siinä on syvempää, kriittisempää merkitystä. Alkujakson peilissä näkyvä kaksoisolento, jossa näyttelijä suutelee samalla kun hän ajattelee toista, johtaa siihen, että kaksoisolento saa ylivallan näyttelijästä, anastaa hänen oman elämänsä ja pakottaa hänet elämään tuon toisen elämää, joka on olemassa vain paperilla tai peilissä. Kaksoisolennon idea, joka ilmenee myös dubbaajien äänissä – rentouttava kuva lievittää alkukuvista huokuvan väkivallan raivoisaa voimaa – voittaa lopulta jokaisen tässä intohimoisessa melodraamassa.

Intohimon laki palaa Matadorin esittämään esteettiseen näkemykseen homoelämästä, mutta realistisemmalla tasolla. Elokuvassa on, kuten Matadorissakin, kolme miespäähenkilöä ja yksi naispäähenkilö; he ovat kaikki täyteläisesti kehiteltyjä hahmoja. Pablo on luova ihminen, joka elää vain itselleen; Antonio on suoraviivainen tyyppi, joka antaa itsensä pidäkkeettömästi mutta myös häikäilemättömästi; Juan on mies joka haluaa tulla rakastetuksi haluamatta antaa vastarakkautta ja hyväksyä seuraamuksia, ja Tina, joka oli ennen poika ja on nyt tyttö, on yhtä hyljeksitty naisena kuin hän oli miehenä. Intohimon laissa kaikki nähdään lähikuvina. Näyttelijät tulevat esiin erikoislähikuvissa, jotka särkevät heidän kasvonsa, rajaavat esiin heidän huulensa tai silmänsä tai muuttavat heidät hirviöolennoiksi, jotka sulloutuvat valkokankaalle giganttisina. On aivan kuin Almodóvar katselisi heitä suurennuslasilla ja näkisi heistä vain sen mitä hän haluaa nähdä, varsinkin Antonio Banderasin esittämässä osassa. Banderasin osasuoritus kuuluu hänen uransa huippusaavutuksiin. Vaikka hänellä on elokuvan epäkiitollisin osa hän onnistuu silti voittamaan yleisön puolelleen, samastumaan häneen ja hyväksymään hänet, varsinkin lopussa kun hän hyvän sankarin tavoin kuolee rakkautensa tähden.

– Nuria Vidalin mukaan (The Films of Pedro Almodóvar, 1988) AA 1990