KUNINGASJÄTKÄ (1998)

Kuningasjätkän tekijäjoukko oli Pölöselle tuttu: vakiokasvoja ovat mm. Pertti Koivula, joka ohjaajan mukaan on ”huonoimmillaankin parempi kuin useimmat”. Isän ja pojan kesästä tukkijoella kertovan elokuvan pohjana olivat Pölösen omat nostalgiset uittokokemukset 1970-luvulla, jolloin uittotyöt olivat jo katoavaa kansanperinnettä.

***

Kuningasjätkä oli jokseenkin looginen jatko Markku Pölösen suotuisissa merkeissä käynnistyneelle ohjaajanuralle. Onnen maa (1993) oli vienyt meidät ohjaajan lapsuusvuosien tanssilavoille, Kivenpyörittäjän kylä (1995) taas nuoruuden ajan Itä-Suomeen. Lähimenneisyydestä, maaseudun ja kaupungin suhteista, kansankulttuurin ja uusien vaikutteiden rajankäynnistä oli siis kummassakin elokuvassa kysymys: mikä siis olisi sen luontevampaa kuin viedä Pertti Koivulan kaupunkilaismies tällä kertaa tukkijoelle keksin varteen. Kuningasjätkä astui kuitenkin kahdessa mielessä vielä pidemmälle kuin edeltäjänsä. Ensinnäkin se sijoittui ajallisesti vielä hieman kauemmas, 1950-luvun puoliväliin, olkoonkin että Pölönen kertoi haastatteluissa idean syntyneen hänen omista kesätyökokemuksistaan 1970-luvulla. Toiseksi Kuningasjätkä otti lähtökohdakseen vielä Onnen maata ja Kivenpyörittäjän kylää peittelemättömämmin nimenomaan suomalaisen populaarikulttuurin. Se ei erityisen painokkaasti edes yrittänyt esittäytyä niin sanottuna realistisena lähihistorian tarkasteluna, vaan kunnianosoituksena 1950-luvun kotimaiselle elokuvalle ja iskelmälle. Jo tuotantoyhtiön nimi, Fennada-Filmi, muistutti tästä (vaikka 1950-luvun keskeinen tukkiyhtiö olikin Suomen Filmiteollisuus pikemmin kuin Fennada). Merkittävänä voidaan niin ikään pitää sitä, että elokuva löysi autenttisen ja koskemattoman miesyhteisönsä juuri 1950-luvulta, joka oli kyllä tukkilaiselokuvan mutta ei enää itse tukinuiton kulta-aikaa.

Tietenkään Kuningasjätkä ei sulata 1950-luvun tukkilaiskomedioiden aineksia semmoisinaan: esimerkiksi On lautalla pienoinen kahvila (1952), Me tulemme taas (1953) ja erityisesti Kaksi vanhaa tukkijätkää (1954) olivat jo itsessään tulvillaan nostalgiaa, kaipuuta aikaan, jolloin mies oli voimissaan, ja puhtaaseen luontoon, jota teollistumisen ja modernin luokkayhteiskunnan ongelmat eivät rasittaneet. Kuningasjätkässä kyse on siis jo toisen asteen nostalgiasta. Se osoittaa kyllä kaipuuta noihin samoihin asioihin (temaattisesti sen keskeinen jännite syntyy siitä, että isän on sopeuduttava miesjoukkoon ja todistettava pojalle miehisyytensä), mutta yhtä lailla se välittää kaihoa sellaisiin aikoihin, jolloin elokuvissa oli vielä tarina ja joukko uskottavia henkilöhahmoja. Tarina-aineksensa Kuningasjätkä ammentaa varsin uskollisesti lajiperimästään, psykologinen uskottavuus taas kumpuaa noiden perinteisten teemojen pienestä uudelleenmuokkauksesta. Esimerkiksi elokuvan tukkilaisjoukko on sinänsä läpikotaisin tuttu. Mukana on rehti kymppi, on vanhan kansan viisas, on koomikko, on päähenkilöä kiusaava katkera ilkimys ja on Hilkka, vaalea nainen. Mutta Pölönen sekoittaa kuitenkin pakkaa: ennen pakollista loppusovintoa tukkilaiset ovat oikeasti ilkeitä Tenholle (ja  jopa Topi-pojalle), kiroilevat ja käyttäytyvät sopimattomasti; Peter Franzénin esittämä koomikko on omaperäinen sekoitelma karjalaista kylähullua ja modernia intellektuellia; ja Hilkka ei ole kahvinkeittäjä vaan ronski kuorma-autonkuljettaja.

Osa perinteisistä aineksista on kuitenkin mukana jokseenkin suodattamattomassa muodossa. Kylän miehet kyräilevät tukkilaisten eroottista latausta juuri samalla epäluulolla kuin jo lajin kantateoksissa Tukkijoella (Teuvo Pakkalan näytelmä 1899, elokuvat 1928, 1937 ja 1951) ja Laulu tulipunaisesta kukasta (Johannes Linnankosken romaani 1905, elokuvat Suomessa 1938 ja 1971, Ruotsissa 1919, 1934 ja 1956). Ja välttämättömään loppuhuipentumaan ei ole haluttu kajota: miehisyys todistetaan yhä laskemalla koski yksinäisen tukin varassa. Vuosisadan lopun lajitietoinen ja kyyninen katsoja saa halutessaan etsiä puhdasverisestä sankarityöstä ironisia sävyjä – elokuva itse ei niitä tyrkytä.

Julkisuus otti Kuningasjätkän suopeasti vastaan: nostatusta suomalaisen elokuvan katsojalukuihin suotiin vapaasti hakea nostalgiasta. Elokuva sai viisi Jussi-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa (Koivula) ja miessivuosa (Franzén), ja sitä suitsutettiin ”suureksi suomalaiseksi kertomukseksi”. Aivan kaikki eivät kuitenkaan sulattaneet menneisyyden, työn ja suorituskeskeisen mieheyden ihannointia: Jyrki Lehtolan (Image 2/1998) mielestä Kuningasjätkä sisältää ”laskelmoitua ja onttoa nostalgiaa”, ja pohjimmiltaan sen ”kertomus huonopalkkaisista, mutta tyytyväisistä sankarityöläisistä on Pölösen puheenvuoro 90-luvun pätkätöiden, syrjäytymisen ja vapaaehtoisen luovuttamisen markkinoilla: jos et tee työtä, et ole mies”.

– KL 26.1.2000