HONGKONGIN KREIVITÄR (1967)

A Countess from Hong Kong/En grevinna från Hong Kong
Ohjaaja
Charles Chaplin
Henkilöt
Marlon Brando, Sophia Loren, Sydney Chaplin, Tippi Hedren
Maa
Iso-Britannia
Tekstitys
svenska texter
Kesto
120 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Hongkongista Yhdysvaltoihin matkaava risteilyalus toimii miljöönä ajattomalle romanttiselle komedialle, joka oli Charlie Chaplinin viimeinen ohjaus ja ainoa värielokuva. Amerikkalainen diplomaatti (Brando) löytää hytistään salamatkustajan (Loren), joka paljastuu Venäjän vallankumouksen myötä asemansa menettäneeksi ja länteen pyrkiväksi kreivittäreksi.

***

Se 60-luvun elokuva, joka todella ihastutti ja inspiroi minua, oli Hongkongin kreivitär. On mahdollista sanoa kaikki Kreivittären kautta, mutta ei mitään siitä. Mieleen tulevat Lubitsch, Cukor, tai, täsmällisemmin, Hawks (Olin mies-sotamorsian) tai Minnelli (Mieheni entinen). Kreivitär ei poikkea aikansa amerikkalaisesta komediasta enempää kuin Charlie-kulkurin seikkailut Mack Sennettistä. Sillä on paikkansa Miehen lempiurheilun rinnalla siinä missä Kultakuumeella Kenraalin rinnalla. Että Chaplin on vanhoilla päivillään halunnut palata riveihin, joista hän on lähtenyt ja joissa hän on saanut loistavan tulikasteensa, on varmaankin enemmän nöyryyden kuin luopumisen merkki.

Koska hän viimeinkin paljastaa meille mise en scenensä, joka on tuskin lainkaan sanoman usvan verhoama, tarttukaamme syöttiin sen sijaan että nyrpistäisimme sille nenäämme. Miten sovittaa yhteen gagin henki, mielikuvitusrikkaus ja runous nykyelokuvan edellyttämän naturalismin kanssa? Gag on kaventunut ja näivettynyt niin tilassa kuin ajassakin, mutta se ei estä sitä työntämästä ulokkeitaan äärettömyyteen, ei poikimalla uusia gageja ryöppyävänä tulvana vaan ajatuksen rauhallisena laineena, joka herättää mielessämme häilähtävän kuvan.

Melodia on välillä tiivis, välillä löysä, välillä hidas, välillä kiireinen, välillä koruton, välillä runsailla muunnelmilla, tauoilla ja keksinnöillä höystetty. Olemme vähemmän alttiina sen säikeelle kuin äänen laadulle ja luonnollisen harmonian rikkaudelle. Nauru ei ole yhtä kirkasta, puhdasta ja ehdotonta kuin Charlie-kulkurin seikkailuissa, ja kuitenkin meillä on tässä, Andre Bazinin sanontaa käyttääksemme, yllin kyllin esimerkkejä ”reflektiivisestä” naurusta.

Charlie-kulkurin tarinoiden tapaan henkilöhahmo voittaa myötätuntomme, ja hankittuaan meidät keppostensa liittolaiseksi paljastaa meille julmasti yksinäisyyden draaman. Mutta kuka itse asiassa on tämä henkilöhahmo? Epäilemättä nimihenkilö, kreivitär, nainen (kuten elokuvassa Nainen Pariisisssa). Väittäessämme kulkurin puuttuvan tästä elokuvasta olimme liian hätäisiä: kulkuri on Natasha.

– Eric Rohmerin esseestä ”La Comtesse de Hong-Kong”, 1972, AA