KATUMUS (1984)

Neuvostoliittoelokuvan sensuurin muurinmurtajia oli vähän ennen glasnostia kolmeksi vuodeksi hyllylle joutunutta georgialaisen Tengiz Abuladzen menestysteosta. Absurdin hauskasta karmivaan liikkuva kuvaus pelon ilmapiiristä: nykyisyydessäkin kummittelevan tyrannimaisen paikallisdiktaattorin ”isäaurinkois”-tarina.

***

Glasnost-kulttuuripolitiikan konkreettisimmaksi symboliksi Neuvostoliitossa kohosi alun perin Georgian televisiolle valmistunut Katumus vuodelta 1984, joka muutaman vuoden hyllytyksen jälkeen kohosi kansainväliseksi sensaatioksi. Sen ohjasi Eduard Shevardnadzen erikoisessa suojeluksessa viimeisenä elokuvanaan veteraani Tengiz Abuladze, sama mies, joka oli ohjannut myös suojasään ensimmäisen elokuvan Magdanan aasi vuonna 1955.

Vertausten, fantasioiden ja historiallisten viitteiden varassa etenevä teos kertoo kaupunginjohtajasta, joka hallitsee paikallista väestöä diktaattorin valtuuksilla. Hän suojaa asemansa byrokratialla, lujittaa sitä mielistelijöiden avustuksella ja tukahduttaa toisinajattelijat raivaamalla heidät häikäilemättä syrjään. Ei liene vaikea arvata, että elokuvaa on ahkerasti tulkittu sekä kotimaassa että lännessä kriittisenä puheenvuorona 1930-luvun lopun synkimmästä stalinismin kaudesta, jolloin ankarien puhdistusten myötä ihmisiä katosi joukoittain salaisille vankileireille.

Abuladze pyrkii tarkastelemaan kokonaisvaltaisesti yhteiskunnallisen pahuuden mekanismia ja menetelmiä. Kansaa hämäävän isällisen lempeän naamion suojissa ovela tyranni tiukentaa jatkuvasti otettaan vallankahvasta. Edistykseen vedoten hän muuttaa kirkot voimalaitoksiksi ja ällistyy huomatessaan seinäfreskoja suojelevan taiteilijan vastustavan hanketta. Silloin hän syyttää älymystöä massojen hyvinvointia vaarantavasta taantumuksellisesta salaliitosta eikä taiteilijalla sen jälkeen ole enää oikeutta asettua poikkiteloin enemmistön kulkemalle tielle. Ohjaaja avartaa tämän yksityistapauksen sukupolvesta toiseen siirtyväksi unien, näkyjen ja fyysisten kärsimysten ketjureaktioksi, jota ei suinkaan katkaise menneiden vääryyksien hautaaminen tai autuas unohtaminen vaan niiden kaivaminen esiin kirkkaaseen päivänvaloon. Kuten Georgi Shengelajan Pirosmanissa (1969) myöskin Katumuksessa taiteilijalle varataan kirkkoa puolustavan kristuksen rooli. Jo tämä sävytys riittäisi siirtämään elokuvan sisällön yleispätevälle tasolle, mutta Abuladze haluaa paljon selkeämmin alleviivata teoksensa historiallista ajattomuutta, ettei kukaan erehtyisi luulemaan sitä pelkästään stalinismin tilitykseksi. Hän hämärtää elokuvan epookin ja tapahtumien geografisen tunnistettavuuden sikäli turhaan, että elokuvan välittämä informaatio jakautuu joka tapauksessa aina useampiin tajunnan kerroksiin, halusipa ohjaaja sitä tai ei.

Jotkut arvostelijat ovat valittaneet Katumusta liian pitkäksi elokuvaksi, ja olettaisin moisen vaikutelman johtuvan juuri siitä, että Abuladze tahallisesti sotkee yliluonnolliset ainekset elokuvansa ”realistisiin” kehyksiin. Kieltämättä lopputulosta rasittaa tietynlainen yllätyksettömyys, kun mikä tahansa ilmiö käy todesta elokuvan välittämässä maailmankuvassa.

Georgialaisen kansantaiteen perinteitä noudattaen Katumus on rehevän maalauksellinen ja värikkään naivistinen elokuva. Tengiz Abuladze käsittelee aiheen kauhistuttavimpiakin piirteitä kepeällä ironialla niin kauan kuin kohteena on diktaattorin persoona, mutta pienten ihmisten tuskaa hän myötäilee pakahduttavalla paatoksella.

Elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa vankileirille passitettujen omaiset tutkivat kiihkeästi ratapihalle Siperiasta saapuneita tukkipuilla lastattuja avovaunuja löytääkseen edes yhden tutun nimen lukemattomiin runkoihin raapustetuista ehkä miljoonista viesteistä. Siinä ohjaaja paljastaa liikuttavasti epätietoisuuden ja kärsimysten mittasuhteet yksilöiden totaaliseen alistamiseen tähtäävässä järjestelmässä.

– Tapani Maskulan mukaan (Turun Sanomat 25.8.1987) AA 11.1.1995