TULENNIELIJÄ (1998)

Eldslukaren
Ohjaaja
Pirjo Honkasalo
Henkilöt
Elena Leeve, Elsa Saisio, Tiina Weckström, Elina Hurme
Maa
Suomi
Kesto
105 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Ennen kaikkea dokumenttientekijänä kansainvälisesti tunnustetun Pirjo Honkasalon (1998 & 2019) merkittävistä fiktio-ohjauksista sotien lopulta nykyaikaan liikkuva, sirkusmiljöitä hyödyntävä tarina kertoo isättömistä kaksostytöistä, jotka äiti joutuu jättämään välillä isoäidin hoiviin. Ohjaajan puolison Pirkko Saision kirjoittama symbolinen teos on visuaalisestikin poikkeuksellisen näyttävä.

***

Pirjo Honkasalo tunnetaan kansainvälisesti menestyneistä dokumenttielokuvistaan, mutta Tulennielijä osoittaa Rauni Mollbergin opissa aikanaan olleen Honkasalon hallitsevan myös fiktion. Markku Soikkelin luonnehdinnan mukaan elokuva ”kertoo jokaisella kuvallaan ja kohtauksellaan henkilöidensä sisäisestä elämästä suhteessa aikansa historiaan, duunariluokan puoliorvoista tytöistä 1940-1950 luvuilla. Elokuvallinen kerronta on parhaimmillaan juuri siinä, miten esitetään kuvilla ihmisten vaikutus toisiinsa: keinojamme ironisoida toisten ihmisten mimiikkaa, pakkojamme osoittaa sisäinen kärsimys ulkoisesti, mahdollisuuksiamme muuttaa häpeällinen julkisuus intiimiksi sirkukseksi. Pirkko Saision käsikirjoituksessa kaksoistyttöjen ja äidin kolmiodraama on paitsi yleisen suomalainen ja eurooppalainen, myös ajaton ja paikaton kuva ihmissuhteista.”

Kuvallisesti painottunut Tulennielijä on visuaalisesti toimiva taide-elokuva, joka paranee jokaisella katsomiskerralla. Pirkko Saision käsikirjoitus pureutuu arkipäivään tavalla, joka muistuttaa elävästi hänen tunnetuinta teostaan ”Elämänmeno” (1975). Elokuvan kontekstiin kuuluvat myös ajankulkua kuvaavat poliittiset muutokset kapinoineen ja sotineen, jotka antavat ymmärtää, etteivät elokuvan yksilöt omine murheineen ole ainoita kärsiviä tässä maailmassa. Koska kertomuksessa painottuu Unkari, ei liene liioittelua sanoa, että prosessien kuvauksessa on tavoiteltu hieman unkarilaista, erityisesti Jancsón tyylittelyä. Eikä se hullummin ole tehtykään – erikoisuutena voidaan mainita musta-valkokuvan käyttö kuvaamaan nykyajan ankeutta.

Pertti Lumirae (Demari 30.10.1998) löysi elokuvalle vertailukohtia: ”Tulennielijää on vaikeaa verbaalistaa, vaikka se ei pyrikään olemaan erityisen vaikeatasoinen elokuva. Mutta koska se itse ilmoittamallaan tavalla käsittelee mm. symbioottisen rakkauden ja irtautumisen teemoja, siinä on abstraktiutta, joka puuttuu jostain toisesta Saision kirjallisesta työstä, sanotaan vaikka Elämänmenosta. Kuvattu sirkusmiljöö pystyy parhaiden perinteiden tavoin polarisoimaan ihmissuhteet, vaikka nyt ei olisikaan kysymyksessä Ingmar Bergmanin Viettelysten ilta tai Federico Fellinin La Strada. Ja itse asiassa koko tulennielemisen prosessi on jotenkin perverssi: siinä veden ja tulen ’symbioottinen’ liitto on merkityksellinen. Ehkä hienointa Tulennielijässä on menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden lomittuminen ’symbioottisessa’ suhteessa, joka ilmenee hienosti nykypäivään ajoittuvan aikuisen Helenan (Elina Hurme) ja salaperäisen tytön (Unna Kitti) välisessä hienosti väreilevässä suhteessa. On aina antoisaa sekä katsojan että tekijöiden kannalta nähdä tulevaisuus päättymättömänä prosessina.”

– Jari Sedergren 8.12.2005