BOOGIE NIGHTS (1997)

1970 ja 80-lukujen pornoelokuvateollisuuteen sijoittuva saaga esittelee huiman henkilögallerian ja ennen kaikkea yhden nuoren kyvyn (Mark Wahlberg) selviytymistä raadollisella alalla. Anderson käsittelee aikuisviihdemaailmaa hellyydellä ja huumorilla, raadollisempia puolia kaunistelematta. Ihmiskohtaloita siivittää upeaa diskoa, funkia, poppia ja rokkia sykkivä soundtrack.

***

Seksielokuva ei ole seksielokuvaa kun aiheena on seksiteollisuus. Sellainen elokuva on Boogie Nights, hupaisan mukaansatempaava ja paikoin synkän järkyttävä kronikka kovan pornon toimialalta, miestähden noususta ja tuhosta 1970-luvulta 1980-luvulle. Boogie Nights käsittelee seksiä ammattina ja hillittömiä keinottelijoita, jotka toivat 1970-luvun hardcoreen oman leimansa, mutta seksikkyys ei kuulu sen anteihin. Performanssi sen sijaan ehdottomasti kuuluu. Esiintyjäkaarti on moitteeton alkaen Mark Wahlbergista, joka esittää hyvin varustettua Eddietä, naapurin poikaa, jonka haaveena on olla seuraava Bruce Lee. Hän nousee suosion huipulle Dirk Digglerinä, muuttuu röyhkeäksi öykkäriksi ja putoaa epätoivon syöveriin dekadenssin vaatiessa veroaan. Vaikka ronskius on hänen valttinsa, miellyttämisen halu on nuoren Dirkin hallitseva piirre. Kun kuvausryhmä möhlii pornoelokuvassa olennaisen ”rahaotoksen” (”money shot” = kuva siemensyöksystä), poika tarjoutuu uusimaan suorituksen välittömästi.

Julianne Moore tulkitsee hupsua ja häilyvää Amber Wavesia, joka on menettänyt lapsensa huoltajuuden ja tekee Dirkistä eräänlaisen pojan korvikkeen, huolimatta siitä, että hän kokee yhtäaikaisen orgasmin tämän kanssa kuvauspaikalla. Boogie Nights ei kuitenkaan kehittele aiheen oidipaalista resonanssia sen pitemmälle.

Elokuvan episodirakenteen edetessä hienosta vinjetistä toiseen alamme sen sijaan huomata, että aineistoa pitää koossa ”perheuskollisuutta” muistuttava tunne. Burt Reynolds tulkitsee loistavasti ohjaaja Jack Horneria, joka on filmillisyydestään ylpeilevä pornoauteur, nöyrä ammattilainen ja Big Daddy koko tuotantoryhmälleen. Vaikka hän antaakin itsestään tuhman isäpuolen ensivaikutelman, hän ja Amber pitävät ryhmästään huolta. (Samanlainen omatekoinen perherakenne on myös Andersonin esikoiselokuvassa Kivikova kahdeksikko).

Seksuaalinen esiintyminen yhteenkuuluvuutta luovana voimana on vain yksi Boogie Nightsin sympaattisista tekijöistä. 1970-luvun huippusävelmistä koottu soundtrack on sekä yhtä juhlaa että ironinen kommenttiraita tapahtumille. Vuosikymmen, jonka tyyli unohti, on tässäkin elokuvassa taas keskuudessamme korokekenkineen ja jättikauluksineen, oranssin ja suklaan väreineen, sekä naurettavan vanhentuneena ja ajanmukaisen hip-henkisenä. Elokuvan hupi liittyy paljolti vanhentuneeseen teknologiaan, esimerkiksi 1970-luvun HiFi-laitteisiin.

Onko tämä Aidsia edeltänyt menneisyys jo vieras maa? Irtoseksin ja esineistyneen seksin vaarat tuodaan esiin siinä missä sen ilotkin, mutta Boogie Nights ei jaa tuomioita, koska kyseinen vapaus on jo niin fiktiivistä. Se antaa henkilöhahmojen vain liukua pitkin itse luomiaan alamäkiä ja näyttää miten kipeästi he putoavat. He joutuvat nielemään (muun muassa) ylpeytensä sarjassa tuskallisia siirtymäkohtauksia. Mutta energiataso pysyy korkeana väkevän musiikin ja dynaamisen periodidesignin ansiosta. Myös Aidsin jälkeinen sanoma vaihtoehtoisten ilojen mahdollisuudesta kuultaa Boogie Nightsin vitaalisimpien tuokioiden läpi.

– Linda Ruth Williamsin mukaan (Sight and Sound, January 1998) AA 23.12.2002