Paradžanovin lyhyen, mutta vaikutusvaltaisen tuotannon ensimmäinen mestariteos, yksi elokuvahistorian keskeisimmistä elokuvista on ukrainalainen Romeo ja Julia -versiointi. Karpaateilla asuva ukrainalainen mies rakastuu isänsä tappaneen miehen tyttäreen. Paradžanovin käsissä kansantaru herää eloon dynaamisen kameran ja hypnoottisen kansanmusiikin kautta ja luo katkeransuloisesta rakkaustarinasta hypnoottisen kokemuksen.

***

Sergei Paradzhanov syntyi vuonna 1924 Georgiassa armenialaisten vanhempien lapsena. Hän opiskeli laulua Tbilisin konservatoriossa 1942-45 ja valmistui Moskovan elokuvakorkeakoulun ohjaajalinjalta Igor Savtshenkon luokalla 1951. Hän aloitti ohjaajauransa Ukrainassa, missä hän työskenteli 1954-1964 ohjaten elokuvat Andrijesh (1954, yhdessä J. Bazeljanin kanssa), Pervyi paren (”Ensimmäinen toveri”, 1958), Ukrainskaja rapsodija (1961), Tsvetok na kamne  (”Kukka kivessä”, 1962) ja Menneitten sukupolvien varjot.

    Menneitten sukupolvien varjot oli Paradzhanovin taiteellinen läpimurto – teos voitti viitisentoista palkintoa eri elokuvajuhlilla.

Paradzhanovin teos on villi kauneuselämys. Hänen värien tajunsa on poikkeuksellista – on sanottu, että tässä elokuvassa ”väri ajattelee”. Tuli, veri, salamaniskut, värihuuhtelut, negatiivivälähdykset, mustavalkoiset insertit, ruoskapanoroinnit ja shokkisiirtymät ovat ilmaisuvälineitä, joita Paradzhanov käyttää avantgardistin tavoin. Aikoinaan kohua herättänyt tyyli on kestänyt ajan kokeen.

Modernistisen kuvakielen ohjaaja kytkee folkloristiseen aineistoon käyttämättä sitä silti pelkkänä verukkeena. Kyseessä on tarina hullusta rakkaudesta, ja Paradzhanov on kirvoittanut mielikuvituksensa sekä hulluuden että rakkauden kuvaajana.

Innostuneena hän poimii aiheita kulttimenoista, rituaaleista ja okkulttisista tavoista. Hurmio, tanssi, päihtymys ja noituminen toistuvat monissa muodoissa – elokuvaelämys itse muuttuu deliriumiksi, tajunnan räjähdykseksi. Eisensteinin ja Buñuelin tavoin Paradzhanov tunkeutuu kohti esitietoista. Vastapainona tälle tuodaan monin embleemein esiin kuoleman aihe.

Ivanin nuoruudenrakkaus on ennen kaikkea sielullinen elämys. Ensimmäisen rakastetun kuoltua Ivan naitetaan uhkean sensuaaliselle Palagnalle. Paradzhanov kuvaa vihlovasti Palagnan tyydyttämättömyyttä Ivanin palvoessa sairaalloisesti kuolleen rakastettunsa muistoa.

Neuvostokulttuurin virallista suositusta kansan työmenetelmiin paneutumisesta Paradzhanov noudattaa omaperäisesti. Häntä kiinnostaa arjen kauneus, gutsulien ikivanhoihin tapoihin kytkeytyvä luonnollinen estetiikka.

Myös puhtaasti ei-kertovilla ulottuvuuksilla hän osoittaa korkeimman luokan elokuvallista vaistoa – ei ole ihme, että Tarkovski mainitsee Paradzhanovin mestareidensa joukossa. Virtaava sadevesi, kiven pinnalla olevat jäkälämuodostumat, muta, maa ja puron pohjalle pudonnut piippu ovat täynnä sitä, mitä Tarkovski kutsuu ”vangituksi ajaksi”.

– Antti Alanen 1987