MATKATOVERIT (1972)

Episodimaisuudessaan vangitseva junamatkan kuvaus, jossa maalaispariskunta lähtee ensi kertaa matkalle kotoaan Altain vuorilta, suuntana Mustanmeren lomakeidas, tuloksena ohjaajan humoristisin näkemys kulttuurien yhteentörmäyksestä

***

Elokuvan nimeä on mahdoton kääntää. Siitä käytettyjä englanninkielisiä nimiä ovat Change Acquaintances, Travelling Companions, Benches and Stoves ja Happy-Go-Lucky. Ranskassa siitä on käytetty nimiä A batons rompus (”Niitä näitä”) ja De fil en aiguille (”Pikkuhiljaa”).

Nimi Petshki-lavotshki luo kuvan venäläisestä maalaistalosta, hirsimökistä, jota on mahdotonta kuvitella ilman suurta uunia (petshka), jonka ympärillä on penkkejä (lavotshki). Uuninpankoille kiivettiin lämmittelemään ja siellä ja penkeillä kerrottiin talvisin iltakaudet hauskoja tarinoita. Noihin ”tosikertomuksiin” oli lupa yhdistellä mielikuvituksen aineksia, kunhan tulos oli mukaansatempaava. Shukshin on tunnustanut saaneensa ratkaisevia vaikutteita noista nuoruudessaan kuulemistaan tarinoista. Tänään petshki-lavotshki on idiomi, joka ilmentää hämmästystä, hyväksymistä tai ironiaa; lauseen lopussa se tarkoittaa ”se siitä”.

Vasili Shukshin itse tiivisti elokuvansa ajatuksen: ”Jälleen kerran elokuvan teemana on maalainen joka lähtee kaupunkiin. Ivan Rastorgujev, traktorinkuljettaja Altain vuorilta, on päättänyt matkustaa Mustalle merelle. Elokuva kertoo tarinan hänen matkastaan. Sen pitäisi virittää pohdiskelua:

(1) Aidoista inhimillisistä arvoista

(2) Sisäisestä kulttuurista ja ystävällisyydestä

(3) Yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä arvokkuudesta

Jos elokuvan laji on määriteltävä, se on komedia. Mutta sen käsittelemät ongelmat ovat vakavia. Komedia voidaan ymmärtää epäsuhtaisuudeksi aidon merkittävyyden ja pinnallisten ihmisten teennäisen kompleksisuuden ja tärkeyden välillä. Kaikki mikä elää muun kuin aidon arvokkuutensa turvin kelpaa naurun kohteeksi.”

Shukshinin katse samastuu paljolti hänen päähenkilöidensä, Ivanin ja Njuran, katseeseen. Kyseessä on katse, joka ei ole naiivi mutta kylläkin epäsovinnainen, avoin uudelle kokemukselle. Ivanin ja Njuran vaikutelmat eivät ole suinkaan aina oikeita ja suhteellisuudentajuisia. Jokaisessa episodissa, jossa he kohtaavat uusia matkatovereita, heidän luonteistaan paljastuu uusia puolia. Viktoria, rautatieinsinöörinä esiintyvää varasta, näyttelee Georgi Burkov, josta tuli Shukshinin hyvä ystävä ja joka sai sittemmin yhden Punaisen heisipuun keskeisistä osista. Elegantin humoristisesti Burkov hahmottaa kuvan ”vilpittömästä varkaasta”, joka on mieltynyt filosofointiin ja pelastaa Ivanin pyyteettömästi pulasta, kun rasittava, riidanhaluinen matkatoveri on kutsunut paikalle poliisin, joka ei lainkaan käsitä, mistä tilanteessa on pohjimmiltaan kysymys. Huijariksi paljastuneen Viktorin karatessa lopulta junasta poliisi kintereillään Ivan ja Njura päättävät olla luottamatta enää kehenkään.

On luonnollista, että kun Ivanin ja Njuran osastoon tulee uusi matkustaja, kansanrunouden professori, he suhtautuvat häneen kylmäkiskoisesti. Tilannetta ymmärtämätön professori on aluksi ällistynyt ja sitten vilpittömästi loukkaantunut. Hän on jo vähällä poistua osastosta, mutta kokemuksensa avulla hänen onnistuu voittaa matkakumppaniensa luottamus niin täydellisesti, että nämä ottavat vastaan kutsun vierailla hänen luonaan. Professoria esittävä Shukshinin vanha suosikki Vsevolod Sanajev (Vaš syn i brat, Strannyje ljudi) valitti, että alun perin hyvinkin täyteläistä roolihahmoa karsittiin elokuvaa tehtäessä vahvasti. Joka tapauksessa Shukshinin onnistui välittää tunne hengenheimolaisuudesta aivan erilaisiin maailmoihin kuuluvien ihmisten välillä.

– Eduard Jefimovin (Vasili Shukshin, Izdatelstvo Raduga 1986) mukaan AA 1990