JUHANNUSAATTO (1968)

Vetsher nakanune Ivana Kupala
Ohjaaja
Juri Iljenko
Henkilöt
Boris Hmelnitski, Larisa Kadotshnikova, Jevgeni Fridman
Maa
Neuvostoliitto
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K12
Kesto
71 min
Teemat
Kopiotieto
70 mm
Lisätieto
Nikolai Gogolin teoksesta Dikankan iltoja

Juri Iljenko yhdistää huikean houreisessa Juhannusaatossa ukrainalaista kansantarustoa Nikolai Gogolin Dikankan iltoja -kokoelman satiirisiin kertomuksiin. Suuren budjetin elokuva tarjoaa koko 70 mm -filmin leveydeltä unenkaltaisia näkyjä huuhdotuissa väreissä. Elokuvan sydämessä on kahden onnettoman nuoren rakkaustarina.

***

Nikolai Gogolin (1809–1852) varhaistuotantoon, Dikankan tarinoihin kuuluva Juhannusaatto on kirjailijan novellilleen antaman alaotsikon mukaan ”Erään lukkarin kertoma tosijuttu”. Tätä ukrainalaista romanttisvoittoista kauhutarinaa ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja Juri Iljenko (s. 1936) on käyttänyt pohjana samannimisessä elokuvassaan Juhannusaatto. Se on Iljenkon toinen ohjaus, mutta sai aikanaan saman kohtalon kuin ensimmäinenkin, Lähde janoaville (1965) – ne vaiettiin niin kuolilaaksi, että ukrainalainen runollinen elokuva oli saada lyhyen lopun. Vasta Mustalla merkitty valkea lintu (1972) nosti Iljenkon hänelle kuuluvalle paikalle Neuvostoliiton elokuvaohjaajien joukossa.

Juhannusaatto on ukrainalaisen kansantaruston ja gogolilaisen satiirisen kauhuromantiikan nerokasta elokuvallista hyödyntämistä. Äänen, värin ja kuvan yhteensovittaminen onnistuu Iljenkolla tavalla, josta taiteellisten musiikkivideoiden tekijöillä, nyt 20 vuotta myöhemmin, on paljon opittavaa. Vaikka Juhannusaatto olisikin tarkoitettu pelkäksi vitsikkäääksi ilotteluksi, se on silti ehyt rytminen kokonaisuus – ei kokeellinen pitkitetty video. Sitä paitsi kuva-asetelmiltaan elokuva on kuin Marc Chagallin maalaustaide – olkoonkin että Chagall oli kotoisin Valko-Venäjän Vitebskistä ja Gogol ja Iljenko Ukrainasta.

Gogolin Juhannusaatosta Iljenko on ottanut lähes suoraan alkupuolen dialogin ja perusasetelman: kahden nuoren onnettoman rakkaustarinan. Nuori kasakka, maankiertäjä Petro myy sielunsa paholaiselle hankkiakseen kulta-aarteen, jolla voi ostaa mieleisensä morsion, Pidorkan. Mutta paholaisen palvelemisesta joutuu maksamaan kovan hinnan. Petro juo aivonsa pellolle ja haihtuu viimein manalaan. Petron hulluutta kuvatessaan Iljenko hehkuttaa kankaalle toinen toistaan hurjempia psykedeelisiä näkyjä, surrealismia lähenteleviä eläinasetelmia, estottoman pakanallisia ääniefektejä. Elokuva Juhannusaatto kuten Gogolin ukrainalaisnovellitkin on täynnä siankärsiä, koirankuonoja, pukinnaamoja, kukonnokkia, hevosenturpia – juominkeja, noituutta, taikauskoa, taras bulbia ja tummakulmaisia ja -kutrisia kaunottaria.

Pidorka, hyvyyden vertauskuva, rakastaa Petroaan niin että on valmis yrittämään tämän herättämistä kuolleista ”jumalanäitiä itkettämällä”. Ja kun Juhannusaaton loppupuolen huipentumassa itketetään joukolla jumalanäiti-ikonia, ollaan samalla lähellä karmeaa arkipäivän todellisuutta. Tsaari-Venäjällä papit olivat mestareita valuttamaan vettä Neitsyt Marian silmistä, seurakuntalaistensa parhaaksi ja uskon vakuudeksi tietenkin. Ikonit itkivät ”aidosti”.

Juhannusaatto, tosijuttu, on paras kätkeä tajunnan pohjattomaan hissikuiluun. Muuten se toistuu unissa, elämässä. Tahattomasti ja taatusti väärissä yhteyksissä. Vai oletko koskaan nähnyt rakastavaisten pyörivän seinillä? Palavia kynttilöitä selässään kantavien rapujen mönkivän permannolla?

Nyt näet.

”Tunnetko Ukrainan yön? Etkö? Katsele sitä sitten tarkoin. Kuu pälyilee maata keskitaivaalta, se loistaa ja hengittää. Ilma on yhtä aikaa ihmeellisen kuulas, viileä ja painostava. Jumalainen yö! Lumoava yö! Kylä mäellä on kuin taiottu, kalkitut mökkien seinät hohtavat yhä valkoisempina. Laulu on vaiennut. Kaikki on hiljaista. Neitseelliset piikkipaatsamat ja tuomet työntävät peloissaan juuriaan kylmään lähdevetoon. Onko mahdollista, että yössä, maan päällä vaeltaisi sellaisia kerskureita, jotka eivät uskoisi noitiin ja paholaiseen”

Nikolai Gogol: Dikankan tarinoita, 1831–1832, suom. eri yhteyksistä – P.S.)

– Pentti Stranius Suomen ensiesitykseen elokuva-arkistossa 26.9.1987