Viidentoista vuoden poliittisten vainojen ja vankeusrangaistusten jälkeen Paradžanov palasi elokuvien pariin elinvoimaisena. Paradžanovin myöhäiskauden töistä lähimpänä perinteisintä kerrontaa olevan teoksen pääosassa on vapautettu maaorja Durmiskhan, jonka tarina on rohkean visuaalinen kertomus kunniasta, rohkeudesta ja itseuhrauksesta. Vaikka pohjalla on kirjasovitus, tulkitsee mestari materiaaliaan runoudella ja avantgardistisella huumorilla.

***

Paradzhanov kommentoi elokuvansa pohjana olevaa Daniel Tshonghadzen romaania: ”kirjallisesti hyvin hiottu ja vaikuttava, mutta meitä kiinnosti enemmän merkitys kuin juoni. Tshonghadze omaksui tämän pakanallisen aiheen suullisesta kansanperinteestä ja toi siihen yhteiskunnallista sanomaa sekä tiettyjä sentimentaalisia sävyjä. Kirjassa Zurab uhraa henkensä yrittäessään pitää linnan muureja pystyssä. Koko juttu on hyvin kaavamaisesti etenevä, ja sitä johdattaa eteenpäin kostonhimoinen nainen, Zurabin isän entinen rakastajatar. Käänsimme tulkinnan nurin ja näimme uhrin olevan nuorukainen, joka tekee tekonsa sovittaakseen isänsä uskottomuuden ja suojellakseen kansaansa vihollisen tunkeutumiselta. Itämainen tulkinta itseuhrauksesta toi elokuvaan patrioottista ja moraalista voimaa. Sen inspiraationa on myyttinen heroismi.”

Legenda Suramin linnoituksesta osoittaa Sergei Paradzhanovin säilyttäneen lahjansa 15 vuoden pakollisen toimettomuuden ajan. Vankeudesta aiheutunut katko ei ole ruostuttanut hänen luovuuttaan. Suramin linnoitus ei ole henkeäsalpaava teos kuten hänen kaksi edellistä teostaan mutta se on ehdottoman persoonallinen ja kiehtova saavutus.

Kaikki kolme pääteostaan Paradzhanov on ohjannut eri maissa: Menneitten sukupolvien varjot (1964) Ukrainassa, Granaattiomenan värin (1969) Armeniassa ja Suramin linnoituksen Gruusiassa. Jälleen kerran Paradzhanovin lähtökohtana on vanha taru, jonka hän tulkitsee modernilla, avantgardistisella otteella. Suram on tosin hänen pääte-oksistaan sovinnaisin, eniten perinteistä elokuvaa muistuttava.

Teos alkaa rituaalilla: suuri joukko munia särjetään ja sekoitetaan hiekkaan. Suramin linnan perustan rakentaminen on käynnissä. Mystisellä tavalla linnoitus kerran toisensa jälkeen sortuu. Ainoaksi pelastuskeinoksi osoittautuu kultakutrisen pojan hautaaminen elävältä linnan muuriin.

Suramin linnoitus on visuaalinen herkkupöytä. Värien taitajana Paradzhanov on yksi suurista. Hän muokkaa toiminnan mielellään koreografiaksi ja tanssiksi. Kompositiot ovat askeettisia, mutta niissä on sisäistä dynamiikkaa. Särjettyjen granaattiomenien kaltaiset motiivit tuovat elokuvaan salamyhkäistä virettä. Tyyliin ovat antaneet vaikutteita freskot, korkokuvat ja marionetit. Arkaaista sävyä särkee hyppyskarvien staccatorytmi. Paradzhanovin huumoria ilmentää kohtaus nimeltä ”Ajan kuluminen”, jossa nuori nainen vaihtuu heilurikellona vanhukseen. Ohjaajan tavoitteena on maaginen suhde todellisuuteen

– Antti Alanen 1987