STENDHALIN SYNDROOMA (1996)

La sindrome di Stendhal
Ohjaaja
Dario Argento
Henkilöt
Asia Argento, Thomas Kretschmann, Paolo Bonacelli, Marco Leonardi
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Kesto
119 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
alkukuvana traileri elokuvasta Kuoleman lintu (KAVI 35 mm) * kuvaus Giuseppe Rotunno * musiikki Ennio Morricone
Ikäraja

Firenzen taideaarteet laukaisevat mielenhäiriöitä Dario Argenton myöhäistuotannon huipputyössä, jossa ohjaajan tytär Asia Argento teki huikean roolin kriisiin joutuvana poliisina. Stendhalin syndrooma on armoton, komea ja merkillisen empaattinen matka kadotetun sielun syövereihin. Pelkistetyn majesteettinen musiikki on parasta Morriconea.

***

Ohjaaja-käsikirjoittaja Dario Argenton elokuvat toistavat kauhukaavojaan pakkomielteisen ahkerasti, mutta ilmentävät myös teemojen variointia ja kehittymistä. Operan (1987) myötä päähenkilöiksi ilmaantui sisäisesti monimutkaisia ja ”vaikeita”, yhtaikaa haavoittuvia ja sisukkaita sankarittaria. Ohjaajan tytär Asia Argento vakiintui pääosanesittäjäksi. Omintakeinen ja väkevä kauhutrilleri Stendhalin syndrooma on isän ja tyttären merkittävin yhteistyö. ”Elokuva merkitsi vaihtelua Dario Argentolle ja lienee hänen toistaiseksi kunnianhimoisin teoksensa”, Roberto Curti on todennut (Italian Giallo in Film and Television, McFarland 2022).

Psykiatri Graziella Magherini diagnosoi vuonna 1979 Firenzen kävijöitä vaivanneen oireyhtymän, joka nimettiin renessanssitaiteen yliannostuksesta 1800-luvulla pakahtuneen ranskalaiskirjailija Stendhalin mukaan. Argenton tulkinnassa oireisiin kuuluu hallusinaatioita taideteoksen maailmaan katoamisesta.

Sarjamurhaajaa jäljittävä poliisitarkastaja Anna Manni (Asia Argento) käy Firenzessä Uffizin taidemuseossa, jossa hän vaipuu transsimaiseen tilaan nähtyään Brueghelin maalauksen. Annalle apua tarjoava herra osoittautuu etsityksi rikolliseksi. Poliisi ajautuu vinksahtaneeseen kissa-hiiri-leikkiin brutaalin seksuaalisen saalistajan kanssa. ”Avausjaksot ovat parasta Argentoa, mistä kiitos kuuluu myös Morriconen häikäisevälle musiikille”, Roberto Curti kirjoittaa.

1990-luvun taitteessa Dario Argento ohjasi amerikkalais-italialaisia yhteistuotantoja Hollywoodin kynnyksellä. Myös Stendhalin syndrooma sai alkunsa Yhdysvaltoihin sijoittuneena projektina. Pääosaan oli alustavasti kiinnitetty Bridget Fonda. Elokuva toteutui lopulta puhtaasti eurooppalaisena hankkeena, josta tuli ohjaajan paluu juurille sekä elämyksellinen synteesi italialaisuuden hienoista ja pimeistä puolista. Giallo-tyylilajin taipumus vetää intensiivisiä yhteyksiä elokuvataiteesta muihin taiteisiin ja designiin on pohjimmiltaan kansallinen, Italian kulttuurihistoriasta nouseva ilmiö. Stendhalin syndroomaa voi pitää genren rohkeimpana ja kokonaisvaltaisimpana mielen ja estetiikan yhteenliittymänä.

Argenton elokuvat eivät välttämättä vastaa muihin kuin ”kuka on syyllinen” -kysymyksiin, mutta kertomusten pinnan alla piilee monenlaisia jännitteitä, jotka herättävät ajatuksia ja taustoittavat rikoksia. Stendhalin syndroomassa patriarkaaliset perhearvot häämöttävät sekä murhaajan että isällisten hahmojen ympäröimän sankarittaren elämässä: molemmat näyttäytyvät saman arvomaailman kasvatteina. Kipupisteet ovat sukupuolisia ja seksuaalisia.

Stendhalin syndrooman sivuhenkilöt eivät ole yhtä moniulotteisia kuin Anna, koska aavemaisen subjektiiviseen ilmaisuun kuuluu, että muut ihmiset alkavat muuttua omien halujen ja pelkojen kuvajaisiksi. Argenton elokuvat liikkuvat usein irrationaalisella alueella, minkä Stendhalin syndrooma tekee suuremmalla tunteella kuin muut. Elokuva rakastaa taidetta ja päähenkilöään ehdoitta, kaikkine varjoalueineen.

– Lauri Lehtinen 7.3.2024