IIVANA JULMA II (1946)

Kolmiosainen Iivana Julma (1946–1948) on keskeneräisenäkin elokuvataiteen monumentteja. Elokuvasarjan toisessa osassa vaimonsa menettäneeseen Iivana Julmaan kohdistuu vihamielisyyttä monilta puolilta. Elokuva hyllytettiin Neuvostoliitossa heti valmistumisensa jälkeen: kommunistisen puolueen mukaan syynä oli elokuvan ”epähistoriallisuus”, mutta tsaarin julmuuden ja vainoharhaisuuden kuvaus ei liene myöskään miellyttänyt Stalinia.

***

Huom! Yhteislipulla pääset kumpaankin Iivana Julma -näytökseen. Yhteislippu maksaa 10 €, yksittäiset liput ilman yhteislippua normaalihinnan 7,50 € / 6 € klubikortilla. Lisätietoa Iivana Julma I:stä löydät tästä.

***

Iivana Julma, seitsemännen taiteen katedraali, on kuumeisen luomisprosessin tulos, ainutlaatuinen kokonaisvaltaisena hahmotuksena, jossa sadat piirrosluonnokset, käsikirjoitus ja muut ennakkovalmistelut olivat yhdistelmä syvää henkilökohtaista kokemusta ja intiimiä tuntumaa suunnattomaan historialliseen lähdeaineistoon.

Iivana Julma on historiallisten elokuvien tavanomaisen tyypin vastakohta. Niissä hallitsijat ”inhimillistetään”, pudotetaan jalustaltaan, tehdään tavallisiksi, ja näin tapahtuu yleensä sillä hinnalla, että ote laajemmista yhteyksistä irtoaa. Eisensteinin teoksessa majesteetillisuus on viety huippuunsa, koko muoto heijastaa sitä: se on erottamattomasti arkkitehtoninen, pikturaalinen, kielellisesti tutkittu ja historiallinen. Kaikki on alistettu perusajatukselle, joka on Venäjän valtion perustaminen. Iivana Julma ei täten ole se yksiviivainen hirviö, jollaisena kansanomaiset ja detaljeihin hukkuvat historiantulkinnat hänet muistavat: hän on ”valtion ajatuksen runoilija”, jonka tärkeä historiallinen tehtävä on korvata pienten feodaalisten ruhtinaskuntien ja niitä hallitsevien pajarien valta voimakkaalla ja yhtenäisellä valtiolla. Tämä on historiassa välttämätön ja edistyksellinen askel, ja sellaisena Eisenstein on sen myös näyttänyt. Teoksen poikkeuksellinen voima piilee juuri siinä, että Iivana traagisista ja ristiriitaisista piirteistään huolimatta puhuu ja toimii kansansa edustajana; Eisenstein on yhä saman kollektiivisen kokemuksen tulkki kuin Potemkinissa.

Teos, jossa vältetään kaikkia tavallisten ”historiallisten” elokuvien yksilökuvauksen keinoja, tunkeutuu aiheeseensa kaikilla tasoilla, siis myös henkilökuvien kautta. Draama on koko elokuvan rakenteessa: loisteliaat bysanttilaiset seremoniat eivät ole loistoa itsensä vuoksi, vaan teoksen sisintä (ja myös temaattista) ydintä.  Iivana Julma on tutkielma yksinvaltiaasta, siten merkittävä esitys Stalinin ajan tunnuista. Kaikkinainen yksiviivaisuus, lattea allegorisuus on vältetty ja elokuva kasvaa symbolisten muotojen kautta tutkituksi, viiltäväksi draamaksi, jossa toteutuu tsaarinajan ja bolshevismin saavutuksien synteesi, myös ristiriidat: ”Iivana Julman toinen osa on elokuvan itsevaltiuden murhenäytelmästä. Siinä ei ole karkeita historiallisia rinnastuksia, mutta koko elokuvan rakenne vihjaa vertauskohtiin: ne ovat asiayhteys, josta melkein jokaisen kohtauksen ominaispaino syntyy. Murhien, teloitusten, mielivallan, tuskan, julmuuden, epäilyksien, juonittelujen, petosten aina fyysiseen koskettavuuteen asti ilmaiseva ilmapiiri herätti ensimmäisissä katsojissa sekasortoa lähenevää hädäntunnetta, levottomuuden, jonka merkityksiä ei tohdittu pukea sanoiksi.” (Mihail Romm)

Ensimmäinen osa sai Stalinin palkinnon, toinen jäi esittämättä aina vuoteen 1958 saakka, kolmas – joka toisen osan lopun värijaksojen tavoin piti kuvattaman väreissä – jäi toteutumatta Eisensteinin menehtyessä sydänkohtaukseen juuri 50-vuotissyntymäpäivänsä kynnyksellä 1948. Toista osaa syytettiin siitä, että Eisenstein näyttää Iivanan lähimmät miehet Ku Klux -klaanilaisia muistuttavana joukkona ja että itse päähenkilö on Hamletin tapainen epäilijä. Ensimmäinen syytös ei poista tosiasiaa, että Eisenstein kaiken aikaa korostaa pääasiana Iivanan historiallisesti edistyksellistä roolia. Toinen syytös on kiinnostavampi ja liittyy teoksen omakohtaisuuden tuntoihin. On voitu viitata siihen, että Eisenstein piirtää teoksessa myös omakuvaansa, Hamlet-tilannetta, jossa vastakkain ovat hänen oma taustansa – porvarillisen kauden kulttuuri ja perinteet – ja uusi maailma, jonka välttämättömyyden ja elinvoiman ja älyllisesti ja tunteenomaisesti tietää.

Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975) – tekijätietoa päivitti AA 6.1.2000