PITKIÄ JÄÄHYVÄISIÄ (1971)

Koskettavan arkirealistinen kertomus odessalaisesta yksinhuoltajaäidistä, joka alkaa pelätä aikuistuvan teinipoikansa lentävän pesästä – tai muuttavan isän perässä Novosibirskiin. Valmistumisvuonnaan vain rajattuun kotimaan levitykseen laskettu elokuva tunnustettiin vasta glasnostin myötä yhdeksi neuvostoelokuvan mestariteoksista.

***

Vuonna 1972 Tbilisissä järjestettiin Neuvostoliiton 5. valtakunnalliset elokuvafestivaalit. Kira Muratovan (s. 1934) ohjaama Pitkiä jäähyväisiä pudotettiin kilpailusarjasta jo alkukarsinnoissa. Epäviralliset perustelut: …sisällöltään tyhjänpäiväinen., …ajanhukkamoraalin ylistyslaulu…, …aatteellisesti arveluttava…

Vuonna 1987 samaisessa Tbilisissä järjestettiin 20. valtakunnalliset elokuvafestivaalit: Kira Muratova on hukkua kukkapuskiin noustessaan lavalle vastaanottamaan palkintoa – Pitkistä jäähyväisistä. Perusteluissa ohjaaja mainitaan erääksi merkittävimmäksi neukkuelokuvan uudistajaksi viime vuosikymmeninä. Nuoret kriitikot nostavat Muratovan 1960-luvun kulttuurielämän vastarannan kiiskien joukosta aivan miehiseen huippusarjaan – Andrei Tarkovskin (1932-1986), Vasili Shukshinin (1929-1974) ja Vladimir Vysotskin (1938-1980) rinnalle. Tbilisissä tänä vuonna otetussa kuvassa Kira Muratova hymyilee ujon surumielisesti. Hän on elossa, pari saman ikäpolven, pari saman polven muuta merkittävää naisohjaajaakin – Larisa Shepitko (1938-1979) ja Dinara Asanova (1942-1985) – jo manan majoille siirtyneet.

Pitkiä jäähyväisiä, joka oli Lyhyiden kohtaamisten (1967) jälkeen Kira Muratovan seuraava elokuva, on mestarillinen ja erikoinen näyte siitä, mihin suuntaan neukkuelokuva olisi saattanut kehittyä jo 1960-luvulla, elleivät hyllyttäjäsensorit ja kulttuuribyrokraatit olisi häirinneet nuorten lahjakkaiden taiteilijoiden luomistyötä. Muratova kuuluu nimittäin kiistattomasti elokuvan ns. uuden aallon kasvatteihin; sen saman aallon, joka pyyhkäisi eurooppalaisen elokuvan yli näkyvästi, mutta vain myötäsyntyisesti hipaisi Moskovaa ja Leningradia. Odessalaisen nuoren naisen eriskummallista elokuvakieltä patriarkaalinen Mosfilm ei noteerannut nimeksikään. Naisnäkökulmasta ei edes puhuttu, ei Neuvostoliitossa, mutta eipä paljon muuallakaan. Naisnäkökulma? Pitkiä jäähyväisiä on Lyhyiden kohtaamisten tarjoava tunnelmaelokuva, naisen tekemäksi tunnistettava, vaikka kyllä miehetkin…

Pitkien jäähyväisten keskeisiä teemoja ovat paitsi yksinhuoltajaäiti Jevgenija Vasiljevnan ja tämän murrosikäisen pojan, Sashan suhde – myös äidin oma hapuileva tunne-elämä ja katkerankirpeät miesasiat toisaalla. Suhteessa äitiinsä Sasha on lähellä lopullisia jäähyväisiä, niin kaukana, että keskustelu ei tahdo enää kulkea, vaikka asutaan saman huoneen eri nurkissa illat ja yöt. Sasha on ajatuksissaan isänsä luona, jonka kanssa välit ovat yllättäen lämmenneet tämän järjestettyä pojalleen kesätöitä. Jevgenija Vasiljevna vaistoaa pojassaan tapahtuneet muutokset, mutta ei osaa puhua Sashan kieltä, koska hänelle. Äiti ryhtyy vakoilemaan, poika piileskelemään.

Kun Sasha tapaa puutarhakutsuilla lapsuusajan ihastuksensa Mashan, hänen on vaikea hillitä ja kieltää tunteitaan, näytellä aikuista, yksilöä, rämäpäätä. Väristyksiä herättävä alkupuolen kohtaus: Sashan kädet silittämässä koiraa, ujuttamassa kiihkeästi syvemmälle koirankarvoihin – meri, viimeisillä voimillaan jalkojaan liikutteleva ja kuolemaa tekevä lokki. Mutta Mashallekin Sasha on pikkupoika; edessä ovat jäähyväiset.

Vaikka Kira Muratova tekee muodoltaan aivan uudenlaista neukkuelokuvaa hän ei leiki keksinnöillään eikä kokeile päämäärättömästi. Kamera on tunteenomainen yksityiskohtien tallentaja, mutta se perustelee näkemänsä, sijoittaa sen loogiseen kokonaisuuteen, syventää. Tarina etenee koko ajan. Ja silti häkellyttäviä näennäisirrallisia kuvia: alaston lapsi öisellä ikkunalaudalla, yöllisiä tummia näkymiä taksin ikkunan takaa, koululaiset valmistautumassa urheilutunnille, nuoret ja kitara rautatieasemalla, isä ja poika valokuvissa, itsetyytyväisten neukkubyrokraattien kasvot kääntäjä-äidin työpaikkajuhlilla, hiljainen oleskelu yhden huoneen asunnossa, oudot keskustelut, höpinät, juorut ja tarinat menneisyydestä, eletystä.

Pantomiimiako koko elämä? Loppukohtauksessa sitä esitetään jo lavaltakin. Ja vihonviimeisenä inhimillisenä eleenä äiti riisuu peruukkinsa, siksi että… Mistä sen voisi tietää miksi. Onko se edes tärkeää?

Kohtaukset rautatieasemalla ovat Muratovan elokuvassa keskeisiä, paljastavia. Asemalla äiti pettää poikansa luottamuksen lukemalla tämän saaman kirjeen. Aseman puhelinkoppikeskustelusta saamme lopullisen varmuuden Sashan suhteesta isäänsä. Asemalla vanhan silmälasinsa unohtaneen miehen sanelun mukaan kirjettä kirjoittavan äidin on pakko ajatella yleismaailmallisesti: muidenkin lapset ovat lähteneet ja silti niitä voi rakastaa. Vai voiko? Liian katkeraa.

Kira Muratovan rakentamat puhelinkeskustelukohtaukset ovat aivan omaperäisiä, oma taidelajinsa kuten puhelimella soittaminen parinkymmenen vuoden takaisessa Neuvostoliitossa olikin. Siitä todistaa myös Lyhyiden kohtaamisten miespäätähden Vladimir Vysotskin tunnettu rallatus ”Nolla seitsemän” (”Rakas luuri, puhelin – olet ikonini, keskusneiti, kulta pieni – oma madonnani”), jossa karheaääninen romantikko huutaa tuskansa julki kun ei saa soitetuksi… Odessaan? Pariisiin? Pitkien jäähyväisten Sashalla on puolestaan kolme minuuttia aikaa puhua Novosibirskissä asuvan isänsä kanssa. Miten vähän sanoja, mitkä tunteet, mitkä ilmeet. Sashaa näyttelevä Oleg Vladimirski on loistava 1960-luvun kapinallinen, maailmaa muuttava. Uutta elämää aloitteleva, mutta silti pehmeytensä, epävarmuutensa ja ennen kaikkea tunteellisuutensa säilyttävä uuden uljaan nuorison edustaja. Maailmassa, melkein missä hyvänsä.

Lopussa Lermontovin säkein yksinäinen purje siintää merellä. Silti äitiä ja poikaa yhdistää rakkaus, äitiä ja isääkin teetuvan punainen papukaija, Sashaa ja Mashaa karvainen koiranturkki.

Lyhyitä kohtaamisia ja Pitkiä jäähyväisiä koko elämä.

Kira Muratovan epätäydellinen filmografia: ”Rehellistä leipää” (1965, Nas tsetsenyi hleb), Lyhyitä kohtaamisia (1967), Pitkiä jäähyväisiä (1971), ”Maailmalla” (1980, Poznavaja belyi svet), ”Harmaiden kivien keskellä” (?, Sredi seryh kamnei), ”Kohtalon käänne” (1987, Peremena utsatsi)

-P.S. 1987