PAPINLESKI (1920)

Prästänkan
Ohjaaja
Carl Theodor Dreyer
Henkilöt
Hildur Carlberg, Einar Rød, Greta Almroth
Maa
Ruotsi
Tekstitys
English subtitles
Kesto
94 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Kansainväliset tuulet puhalsivat Dreyerin uralla heti ensimmäisistä ohjaustöistä lähtien. Papinleski perustui norjalaiskirjailija Kristofer Jansonin novelliin ja kuvattiin Lillehammerissa – ruotsalaisella rahalla. Komediallisesti käynnistyvässä 1600-luvulle sijoittuvassa tarinassa nuoren papin on ajan tavan mukaan naitava edeltäjänsä ikäloppu leski.

***

Søfren ja hänen morsiamensa Kari kulkevat halki metsien ja yli virtojen pieneen kylään, jossa Søfren on ehdokkaana papinvirkaan. Hnellä on kaksi kilpailijaa, joista toinen nukuttaa saarnallaan seurakunnan, toinen herättää siinä hilpeyttä. Søfren nitistää heidät helposti, mutta he eivät enää kadehdi häntä nähtyään rouva Margareten, edellisen pastorin lesken, joka vastavalitun papin täytyy ottaa vaimokseen. Søfren yrittää välittömästi päästä vanhasta rouvasta eroon ja ottaa Karin hänen tilalleen. Hän palkkaa tytön palvelijattareksi esitellen hänet sisarenaan ja nai Margareten, jolle tämä on jo neljäs avioliitto. Aina kun Søfren yrittää tavata tyttöystävänsä, Margarete tai tämän vanha palvelijatar ilmestyvät esteeksi. Søfren naamioituu paholaiseksi säikyttääkseen vanhuksen hengiltä, mutta valeasu paljastuu. Hän siirtää pois ullakolle vievät tikapuut jotta Margarete taittaisi niskansa, mutta sen sijaan uhriksi joutuu Kari, joka putoaa ja loukkaantuu. Margarete hoitaa Karin hellästi terveeksi, ja sitten alistuu itse kuolemaan. Søfren ja Kari voivat yhdistää kohtalonsa, mutta Margareten kuolema on järkyttänyt heitä syvästi.

Papin leski on Dreyerin kolmas elokuva ja hänen uransa tärkeimpiä tapauksia. Monet ohjaajan keskeisistä aiheista esiintyvät tässä ensi kerran, eivätkä lainkaan luonnosmaisina, vaan täydessä rikkaudesssaan. Kuoleman läsnäolo, Dreyerin suuria töitä hallitseva tunne, kasvaa tästä elokuvasta paljon intensiivisemmin ja elimellisemmin kuin edeltäneistä teoksista. Papin lesken Dreyer on myös merkittävä humoristi – tämä hänen tuotannossaan niin syrjässä oleva ominaisuus ei koskaan saanut yhtä valloittavia muotoja. Pappiskokelaiden kilpailu unilukkareineen ja hatussa pyörivine sulkineen ei suinkaan ole Chaplinin Pyhiinvaeltajan innoittama kuten helposti tulee ajatelleeksi: Chaplinin satiiri syntyi vasta pari vuotta myöhemmin.

”Arvokkuus ja inhimillisyys liittyvät yhteen, aluksi vähän farssin suuntaan sävyttyneinä. Ei ole kyse tyylilajien rinnakkaisuudesta, vaan niiden hienovaraisesta limittymisestä ja samalla yhdistelmän selkiytymisestä. Ainekset pysyvät samoina, ne vain vaihtavat väriä. Alku saa sävynsä siitä että farssihenkilöiden keskelle on joutunut tragedian hahmo. Vähä vähältä kaikki inhimillistyvät; sankarittaresta karisee ankaruus, muista karkeus ja pilkka.” (Jean Sémolué)

Dreyerin ilmaisu on sitä mitä aina myöhemminkin: suvereenia, ekonomista. Ajatelkaamme, lyhyttä, ilmaisevaa sarjaa Søfrenin ja Karin tapaamisyrityksiä, jotka lopulta luisuvat ajatukseksi murhasta, ja kääntyvät vakavoitumiseen ja syyllisyydentuntoon – kaikessa tässä on jo tajua fantastisesta, tietoisuus todellisuuden marginaalialueista, Vampyrin ohjaajan ote. Miljöö ja luonnontunne välittyvät harvinaisen autenttisina, huipentumana riipaiseva kohtaus, jossa vanha rouva jättää viestit luonnolle ja eläimilleen: neljässä avioliitossa viisastuneen tunnustus elämälle.

Dreyer piti Papin lesken kuvausten kesää yhtenä elämänsä antoisimmista kausista. Pääosan esittäjä Hildur Carlberg oli tuolloin 77-vuotias ja vakavasti sairas. Hän piti Dreyeristä tavattomasti ja lupasi tehdä työnsä loppuun. Hän eli noin kuukauden kuvausten päätyttyä eikä ehtinyt nähdä rakastamaansa elokuvaa: Dreyerin kesä oli loppunut kuten hänen elokuvansakin. Vanhan lesken kuolinkohtauksessa on, huomauttaa tanskalainen Dreyer-tutkija Ebbe Neergaard, paljon todellisempi tuntu kuin ohjaaja koskaan oli toivonutkaan.

– Jean Sémoluén (Dreyer, 1962) ja Peter von Baghin (1968) mukaan