Ajomies on kauhua, fantasiaa ja melodraamaa hyödyntävä kertomus katumuksesta ja anteeksiannosta. Keskiyön kellon kaikuessa humalainen David Holm saa iskun päähänsä ja kohtaa aavevankkureilla matkustavan viikatemiehen, joka pakottaa hänet kohtaamaan elämänsä raiteiltaan luistaneet valinnat. Ajomies on yksi innovatiivisimpia elokuvataiteen kehitykseen vaikuttaneita teoksia, jonka seuraajista mainittakoon Hohto-elokuvan kuuluisa kirveskohtaus.

***

Victor Sjöström oli alun perin näyttelijä ja teatterimies, jonka voimakkaat, humaanit, raskasliikkeiset teokset ovat koko ruotsalaisen elokuvan historian upein anti (tämä sillä varauksella, mitä merkitsee mahdottomuus vertailla mykkäelokuvaa ja äänielokuvaa arvottavasti toisiinsa). ”Ruotsalaiset tekivät tietoisesti yhtä alkuvoimaisia teoksia kuin kultaisen aikakauden – siis vuoden 1916 tienoiden – amerikkalaiset tahattomasti”, kirjoitti Léon Moussinac ja tarkoitti ensisijaisesti Sjöströmin töitä, joissa vuorottelivat Selma Lagerlöfin mukaan tehdyt suuret pohjoiset saagat ja intiimi – kasvojen ja katseiden – taide. Luonto on draaman aktiivinen osanottaja, ja enemmänkin: osa ihmisten sisäistä maisemaa – luonto heijastaa herkästi, hauraasti, välillä raskassoutuisesti henkilöiden psykologista kehitystä. Keskelle minkä tahansa Sjöströmin työn tarkkaa realismia kuvioituu fantasioita yhtä aavemaisella tavalla kuin Ajomiehen kuuluisat päällekkäiskuvat.

Sjöströmin lähemmäs 60 elokuvaa käsittävä ohjaajanura alkoi 1912 ja päättyi 1937 (josta edelliseen teokseen oli jo seitsemän vuotta). Virstanpylväitä ovat esim. varhainen melodraama Ingeborg Holm (1913), Terje Vigen, ”intiimi Rolandin laulu”, Kuoleman suudelma (1916), jossa sama tapahtuma kerrotaan useista eri näkökulmista, ja kuuluisin kaikista, Ajomies, legenda kuolemasta – tietyllä kellonlyömällä uudenvuodenyönä kuoleva joutuu vuoden verran ajamaan kuoleman vaunuja. Ajomies on painajaismaisella suoruudella elokuva ajasta. ”Yliluonnolliset”, ”epätodelliset” kuvat nousevat käsinkosketeltavaksi runoudeksi – Sjöström saa oudon aihepiirinsä tuntumaan todelliselta ilman, että tekee siitä mystiikkaa, aivan kuten Dreyer myöhemmin Vampyrinsa tapauksessa. Ajomies on ruotsalaisen mykänelokuvan kuvaajataikurin Julius Jaenzonin juhlituin työ. Se voisi hyvin kuulua siihen kunnioitettavien, mutta vanhentuvien elokuvien ryhmään, josta John Fordin Ilmiantaja on tunnettu esimerkki – keinot ovat melkein itsetarkoitus ja luovat juuri siksi koulukuntoa. Sjöströmin ja Jaenzonin elokuvassa unimaiset päällekkäiskuvat ovat kuitenkin teoksen ydintä; myöhemmin samat keinot ovat olleet kymmenien tekorunollisten elokuvien turma.

— Peter von Baghin ”Elokuvan historiasta”