Gancen ensimmäinen suuri mestariteos on sodanjälkeisen eurooppalaisen elokuvan moraalinen huutomerkki. Elokuva yhdistää rakkaustarinan ja pasifistisen vision, jossa kuolleet sotilaat palaavat kysymään eläviltä uhrauksiensa hintaa. Villi, ylitsepursuava ja visuaalisesti kekseliäs J’accuse nosti Gancen eurooppalaisen elokuvan profeetaksi, ja voimakkaan kuvastonsa ansiosta se on edelleen yksi vaikuttavimmista pasifistisista teoksista.

***

Abel Gance uskoi tieteiden ja taiteiden synteesiin. Hänen lukuhimonsa kattoi kaiken. Hänen maailmankatsomuksensa sijoittaminen jonkin nimilapun alle näyttää mahdottomalta. ”Objektiivinen idealisti” lienee lähinnä totuutta. Gance ihaili sekä Hegeliä että Nietzscheä, sekä Marxia että Lincolnia, sekä Talmudia että Platonia. Nietzschen ”Tragedian alkuperän” innoittamana hän kirjoitti näytelmän Sarah Bernhardtille; sen esittämisen esti maailmansodan syttyminen. Gance ylisti hengen voittoa aineesta; taiteen voima ylittää aineellisen maailman, palauttaa ihmisen yhteyden kosmisiin voimiin ja eheyttää ihmisen apolloniset ja dionyysiset puolet.

Pasifisti Gance raakattiin seitsemästi kutsunnoissa fyysisesti heiveröisenä. Viimein, sodan lähestyessä loppuaan, hänet komennettiin elokuvajoukkoihin. Gancen kuvatessa korkealla kukkulalla elokuvan alkukohtausta eräs kenraali lähestyi häntä ja kysyi mitä oli tekeillä. ”Olen pyytänyt sotilaita järjestymään erään sanan muotoon.” Pian kirjaimet ja sana alkoivat muodostua: J’ACCUSE (”Minä syytän”). Sotilaat laskeutuivat kyykkyyn ja nousivat pystyyn sanan muodossa.

Oli lähinnä nerokkaan supertuottaja Charles Pathén tuen ansiota, että Gance sai elokuvansa J’accuse valmiiksi haluamassaan muodossa. D. W. Griffithin teoksen Hearts of the World (1918) rinnalla se oli ensimmäinen mestarillinen sodanvastainen elokuva. Joukkokohtauksissa Gance kuvasi oikeita sotilaita, jotka olivat lomalla, eräissä tapauksissa miehiä, jotka olivat pian menossa etulinjaan ”80-prosenttisen varmaan kuolemaan”. Gancen parhaat ystävät kaatuivat miltei kaikki sodassa.

Elokuvan lopussa kuolleet nousevat haudoistaan. Aaveiden armeija marssii halki Ranskan, kyläläiset karkaavat pakokauhun vallassa. Valkokangas halkeaa kahtia: toisella puolella nähdään voiton paraati Riemukaaren alla, toisella puolella kuolleiden paraati. Vuoden 1938 ääniversiossa Gance pani kuolleiden armeijan estämään uuden sodan: aaveet pysäyttävät lentokoneet ja panssarit, kansat julistavat universaalin tasavallan ja kuolleet palaavat hautoihinsa.

Vuoden 1919 J’accuse, ”nykyajan kaikkein romanttisin tragedia” kuten sitä mainostettiin, on juonirungoltaan kolmiodraama: runoilija Jean Diaz rakastaa Edithiä, joka on François Laurinin, oudosti hellän ja väkivaltaisen miehen vaimo. Sota heittelee heidän kohtaloitaan, heitä ajavat mustasukkaisuus ja houreet, melodramaattiset käänteet vuorottelevat hienovaraisten kosketusten kanssa. Vielä nykyäänkin nähtynä kokonaisuus on yllättävän vaikuttava: luovuus pursuaa teoksen jokaisesta kohtauksesta, kerronta kipinöi ideoista ja kekseliäisyydestä.

Gancen uralla J’accuse merkitsi selvästi omaleimaisen, runollisen, rytmisesti etenevän ja syvästi psykologisen tyylin syntyä. Tässä elokuvassa Gance tavoitti sen kyvyn ilmaista itseään kuvan rytmisellä hyväksikäytöllä mikä on luonteenomaista hänen myöhemmälle tuotannolleen; visuaaliset kadenssit ovat yhtä todellisia kuin sinfonian kadenssit. Montaasi ja kaksoiskopiointi löivät nyt itsensä läpi ranskalaisessa elokuvassa ja Gance hallitsee tehostetut kontrastinsa ja kompositionsa varmemmin kuin Mater Dolorosassa (1917).

– Antti Alasen (1982), Kevin Brownlow’n (The Parade’s Gone By…, 1968) ja muiden lähteiden mukaan