GLOMDAHLIN MORSIAN (1925)

Glomdalsbruden
Ohjaaja
Carl Theodor Dreyer
Henkilöt
Einar Sissener, Tove Tellback, Stub Wiberg
Maa
Norja
Tekstitys
English intertitles
Kesto
69 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Jacob Breda Bullin romaanista * pianosäestys Päivi Takala.
Ikäraja

”Norjassa, kuten Meksikossa, ei kai voi tehdä elokuvaa, jossa ei ole kauniita kuvia.” Oslonvuonon alueen maalaismaisemat ja vuolaat virrat tarjoavat lyyriset puitteet yksinkertaiselle tarinalle kielletystä rakkaudesta. ”On outoa nähdä Dreyerin elokuvassa westernmäinen jakso, jossa ratsu ja ratsastaja taistelevat kuohuvaa koskea vastaan.” (Jean Sémolué).

***

Tore, köyhän talon poika rakastaa rikkaan tilanomistajan tytärtä Beritiä, jonka isä on luvannut toiselle miehelle, jota tyttö ei kuitenkaan rakasta, ja kieltäytyy menemästä naimisiin. Berit karkaa ratsain kotoaan ja putoaa satulasta. Tore vie hänet omien vanhempiensa, missä häntä hoivataan rakkaudella. Beritin isän rohkaisemana Toren kilpailija Gjermund virittelee ansoja. Hääpäivänä Tore on vähällä hukkua koskeen. Mutta rakkaus voittaa isän käskyvallan, mustasukkaisuuden ja luonnon vastukset, ja sovinto saadaan aikaan pastorin välityksellä.

Glomdalin morsian saattaa olla pieni elokuva, mutta ei missään nimessä vähäteltävä tai huono työ, kuten miltei kaikki Dreyerin tuotannosta kirjoittaneet ovat esittäneet. ”Pieni kansantarina, josta minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa, mutta sellaisena hyvin kaunis”, kuului Dreyerin oma luonnehdinta. Tätä hilpeää välisoittoa varten Dreyer lähti jälleen kerran Norjaan, joka näyttää toimineen hänen nuoruudenlähteenään, kuten aikaisemminkin Papin lesken tapauksessa. Glomdalin morsiamessa on samaa polveilevaa huumoria, mutta ennen kaikkea sitä kyllästää tuntu soljuvasta lyriikasta, jonka se näyttää olevan velkaa Stillerin Juhalle.

Kamarinäytelmän jälkeen Dreyer siis jälleen suuntautui ulkoilmaan, maisemaan, ja hän onnistui tekemään sen tuhoamatta draaman sisäistä keskitystä: Beritin ratsun laukka halki peltojen, pitkät seesteiset kuvat laakson talonpojista, jotka juhlivat työpäivän päättymistä tanssimalla tulen ympärillä, savun miltei hämärtäessä takana siintävän järven; tai kohtaus, jossa molemmat hääseurueet seisovat avuttomina joen vastakkaisilla rannoilla Toren ja hänen hevosensa kamppaillessa koskessa. Stillerin Juhasta Dreyerin elokuvan erottaa edelleen se huomio, jonka ohjaaja kiinnittää ilmaisun kudokseen ja tunteen tiheyteen. Yleisesti ottaen Dreyer näyttää olevan kiinnostuneempi kohtausten emotionaalisista alasävyistä kuin ilmeisestä pintadraamasta (miten päähenkilöiden käy?). Esimerkiksi loppukohtaukset, joissa Tore putoaa hevosen selästä, mutta sittenkin katsojan huomion varastavat taustan tapahtumat: hääseurueiden tervehdykset ja yritykset löytää veneitä, jotka Gjermundin irtipäästäminä ajelehtivat hiljaa pitkin virtaa.

– Jean Sémoluén (Dreyer, 1962) & Tom Milnen (The Cinema of Carl Dreyer, 1971) mukaan