TULINEN TYTTÖ (1928)

Sujuvasti etenevässä komediassa Patsy (Davies) haaveilee sisarensa poikaystävästä ja päättää hankkia itselleen persoonallisuuden kiinnittääkseen tämän huomion. Vidorin ohjauksessa Davies lataa huikean koomisen arsenaalinsa hienovaraisesti esiin, eikä chaplinesquelta voi välttyä. Äänielokuvan kynnyksellä välitekstit ovat omaa luokkaansa.

***

King Vidor oli osoittanut taitonsa komediaohjaajana Laurette Taylor -elokuvissa Pahankurisuuden palkka (Peg O’ My Heart, 1922) ja Happiness (1924). Niinpä hänet valittiin myös ohjaamaan kolme Marion Davies -elokuvaa MGM:lle: Tulinen tyttö, Show People (Ilveilijöitä, 1928) ja Not So Dumb (1930). Viimeksimainittu, Vidorin toinen äänielokuva, epäonnistui, mutta kaksi ensimmäistä Vidor-Davies -komediaa ovat hauskoja. Vidor painottaa niissä Daviesin vitaalisuutta ja kykyä imitaatioon ja parodiaan. Tosielämän seurapiiritilaisuuksissa hänet tunnettiin hupsuna hulivilinä, joka pelleili ja pilaili mielellään. Kahdessä Vidor-mykkäkomediassaan hän esittää viehättävää mutta itsekästä tyttöä, joka on päättänyt saavuttaa mitä hän haluaa, tarvittaessa toisten kustannuksella. Tulisessa tytössä hän tavoittelee siskonsa poikaystävää, ja monien juonien jälkeen – hän saa tilaisuuden ”ilmentää persoonallisuuttaan” ja imitoida Pola Negriä, Lillian Gishiä ja Mae Murrayta – hän pääsee tahtonsa perille. Show People on Hollywood-metaelokuvanakin merkittävä.

Mykän komedian kaudelta muistetaan parhaiten ääripäät – slapstick ja sofistikaatio. Tulinen tyttö ja Show People edustavat valtavirtakomediaa, johon liittyy myös slapstickia, satiiria ja liki draamaa. Tulinen tyttö perustui suosittuun muutaman vuoden takaiseen salonkikomediaan. Marie Dresslerin ja Dell Hendersonin valinta Patrician (Marion Davies) vanhemmiksi kytki sen farssin perinteeseen. Dressler ja Henderson olivat olleet poissa elokuvista vuosikymmenen verran ennen paluutaan kameroiden eteen 1927 ja 1926. Kummankin liioitellut eleet ja ajoitus juontavat juurensa Mack Sennettiin ja Keystone-studiolle. Näytelmän Tuhkimo-aihe antaisi tilaisuuden monenlaiseen tulkintaan. Jos perhesuhteita painotettaisiin enemmän, teos muistuttaisi Mal St. Clairin elokuvaa Mielettömiä vanhempia (Are Parents People?, 1925); jos slapstickia olisi enemmän, tulos ennakoisi Jerryä Tuhkimona (Cinderfella, 1960).

Naurun kohteena ovat perheen nousukasmaiset elkeet. Kömpelyydessään perheen jäsenet ovat kuitenkin suorastaan hellyttäviä. Sekä Patricia että hänen isänsä tuntuvat olevan koko ajan hieman ymmällään kaikesta. Elokuva on pääasiassa ronskia tapainkomediaa, jonka teemana ovat perheen seurapiiriambitiot. Perheen tanssiaisvalmistelut Vidor kuvaa nyrkkeilyottelun tavoin. Fyysistä komediaa höystävät välitekstit, joissa ei aina päästä Oscar Wilde -sitaatin tasolle (”Työ on juopottelevien luokkien kirous”).

King Vidor: ”William Randolph Hearstin vaikutusvalta Metro-Goldwyn-Mayerilla oli valtava. Hänellä oli tiiviit suhteet heihin, ja he olivat riippuvaisia Hearstin lehdistöstä. Suuren paraatin valtavan menestyksen vanavedessä he halusivat minun tekevän elokuvan Marion Daviesin kanssa. Mutta en halunnut tehdä sellaisia Marion Davies -elokuvia kuin siihen asti oli tehty. Ne olivat kaikki olleet pukuelokuvia, enkä halunnut tehdä sellaista hänen kanssaan. Mutta Davies pehmitti Mayeriä, ja Mayer pehmitti minua, ja niin me menimme San Simeoniin, Hearstin ranchille, ja siellä huomasin, että Marion Davies oli helkkarin hyvä komedienne. Hän viihdytti ihmisiä, teki imitaatioita, ja hänellä oli hyvä komediantaju. Joten Laurence Stallings ja minä aloimme pohtia Marionin mahdollisuuksia hyvänä komediennena. En tiedä, oliko hän tehnyt aikaisemmin komediaa, mutta ei varmaankaan sellaista imitaatiota ja pelleilyä kuin minun elokuvissani” (Richard Schickelin haastattelusta).

”Kaikkien aikojen Tuhkimoista Marion Davies pärjää hyvin ulkoisella hahmotuksellaan ja vitaalisuudellaan ja saa aikaan enemmän hupia kuin voisi uskoa mahdolliseksi kuolematonta roolia modernisoitaessa. Häntä tukee täysin mitoin King Vidorin napakka ohjaus” (Mordaunt Hall, New York Times, 23.4.1928).

– John Baxterin (King Vidor, 1976) ja Raymond Durgnatin ja Scott Simmonin (King Vidor, American, 1988) mukaan sekä Tag Gallagherin kokoamasta kommentoidusta filmografiasta (julkaisematon, 2002), josta lainaus teoksesta: Richard Schickel, The Men Who Made the Movies (New York: Atheneium, 1975), pp. 131-60. – AA 2.10.2002