KOHTALOKAS NAINEN (1928)

Greta Garbo teki upean uran jo mykkäelokuvassa, eikä hänen androgyyni vetovoimansa himmentynyt äänielokuvan myötä. Kohtausta, jossa Diana (Garbo) syleilee Nevillen (Gilbert) sairaalaan tuomaa ruusukimppua, pidetään yhtenä mykkäelokuvan unohtumattomimmista. Garbon ja Gilbertin suhde oli tässä vaiheessa lopullisesti ohi, mikä antaa oman sävynsä elokuvaan. Michael Arlenin kirjaan perustuvaa tarinaa jouduttiin siistimään sensuurin takia.

***

Michael Arlenin Vihreä hattu oli aikansa suuri sensaatioromaani – sen käsittelemien aiheiden joukossa olivat nymfomania ja syfilis. Hollywoodin itsesensuuripäällikkö Will Hays valvoi sen filmatisointihankkeita haukkana. Vuonna 1926 Howard Hawksin oli määrä ohjata tarina Foxilla, joka kuitenkin hyllytti projektin. Kun MGM otti kopin, nimeä Vihreä hattu ei saanut mainita, henkilöiden nimet oli muutettava, samoin tarinan kulku. Ohjaajaksi tuli Clarence Brown, joka oli ohjannut Greta Garbon ja John Gilbertin ensimmäisen yhteisen elokuvan, unohtumattoman Flesh and the Devilin.

Greta Garbo oli mielissään, kun hän sai esitettäväkseen kompleksisemman ja arvostettavamman henkilön kuin ne viettelijättäret, joita hänelle oli ollut yleensä tarjolla. John Gilbert sai hänen rakastajansa roolin. Mutta heidän suhteensa oli viilennyt, eikä Gilbert olisi halunnut enää esiintyä Garbon kanssa. Garbo taivutteli hänet mukaan, mutta viileys ei kadonnut. Douglas Fairbanks, Jr., joka oli tuolloin 18-vuotias, toimi viestikuriirina kahden ex-rakastavaisen välillä: ”He olivat molemmat niin vihaisia, että se oli surullista. Minusta tuntui, että he rakastivat toisiaan yhä”.

Gilbert sai esitettäväkseen heikon henkilöhahmon, ja Brown tarjoutui voimistamaan sitä. Gilbert raivostui. ”Minun henkilöhahmoni on heikko luonne, ja sellaisena hänet on kuvattava”. Gilbertin esiintyminen muuttui vaisummaksi tämän elokuvan aikana. Hänen tyttärensä Leatrice Joy kirjoittaa, että siitä pitäen hänen isänsä intensiteetti ja itsevarmuus valkokankaalla katosi. ”Yllättävintä on, ettei se koskaan palannut. Jack vuoden 1928 jälkeen on aivan erilainen näyttelijä”.

– Kevin Brownlown mukaan (Le Giornate del Cinema Muto, 2012)

Greta Garbo ja Clarence Brown ovat parhaimmillaan A Woman of Affairsissa. Heidän tulkintansa bestseller-romaanista kasvaa traagiseksi näyksi ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä “kadotetusta sukupolvesta”. Sisarusten välien kuvaus on vakuuttavaa. Jeffry-veli (Douglas Fairbanks, Jr.) juo itsensä hengiltä. Sisar Dianasta (Garbo) tulee polttouhri. Diana esitellään holtittomana autoilijana, ja loppukohtauksessa hän lähtee viimeiselle ajelulle patarouva kädessään. Kuten Kevin Brownlow huomauttaa, John Gilbertin näyttelijätulkinta Nevillen roolissa on erilainen kuin ennen, vakavampi ja hillitympi.

Kaikki syyttävät Dianaa aviomiehensä Davidin (Johnny Mack Brown) itsemurhasta. Neville tietää, että ”Diana ei ole milloinkaan pelkuri”. Kun Neville lopulta paljastaa totuuden, että Diana on todellisuudessa suojellut Davidin muistoa ja kunniaa, se on Dianalle viimeinen pisara. ”Olet vienyt minulta ainoan arvokkaan asian, mitä olen tehnyt”.

A Woman of Affairs on hieno näyte mykän elokuvan loppuvaiheen kypsästä tarinankerronnasta. Osasuoritukset, katseet, esineet, leikkaus: elokuvassa on todellista tyyliä, ja se on kipeän koskettava.

– Antti Alanen Film Diary (Le Giornate del Cinema Muto 2012) AA 9.11.2017

Uudessa esipuheessaan romaaniinsa Suuri illusioni (1928, uusi painos 1968) Mika Waltari myönsi, että hänen innoittajansa oli Michael Arlenin romaani Vihreä hattu. Michael Arlen oli esikuva kirjailija Michaelisin hahmolle D. H. Lawrencen romaanissa Lady Chatterleyn rakastaja (sekin vuodelta 1928). Michaelis on ladyn ensimmäinen, epätyydyttävä rakastaja.