Ranskan ja Saksan rajalla tapahtunut historian pahimpiin kaivosonnettomuuksiin lukeutuva murhenäytelmä antoi mahdollisuuden tuoda valkokankaille toveruuden, rauhan ja kansojen välisen ystävyyden teemat. Kuvissa tavoiteltiin tarkkaa realismia ja äänityksessä käytettiin Pabstin itse luomaa tapaa, jolla kameralle saatiin lisättyä liikkumavaraa. Tuloksena on vakuuttava ekspressionismin ja realismin yhdistelmä.

***

Pabstin yhteiskunnallisessa trilogiassa (Westfront 1918, Kameradschaft, Die Dreigroschenoper) Kameradschaftilla on etuoikeutettu asema: ohjaajan tavanomainen asiallisuus on siinä todellakin lähtökohta olennaiseen: Kameradschaft on hänen sosiaalisista töistään ainut, joka näyttää luokkataistelun historian moottorina. Tätä taistelua Pabst kuvaa muuten venäläiseen tapaan, mutta aivan hienotunteisesti: ”vallanpitäjät” nähtyinä portaiden yläpäässä, työläiset alemmilla askelmilla; virkailijat näyttävät ankarilta, symmetrisiin eleisiin valetuilta. Pabst aloittaa elokuvansa erittäin hienolla tavalla näyttämällä rajat jotka vallitsevat mielissä ja sydämissä. Kaksi kuulilla pelaavaa poikaa riitelee tullimiehen edessä. Tanssiaisissa ranskalaiset tytöt sietävät huonosti saksalaisten kohteliaisuuksia. Kun ranskalainen työläinen näkee ylleen kumartuneen saksalaisen kaasunaamarin suun, hän luulee olevansa jälleen sodassa ja yrittää kuristaa pelastajansa. Sitten kuin itsestään nämä rajat aineellistuvat, saavat poliittisen merkityksensä. Ristikko sulkee käytävän, jonka kautta kolme saksalaista kaivostyöläistä yrittää lähestyä loukkuun jääneitä ranskalaisia tovereitaan – ja se ristikko on virallisella sinetillä lopullisesti suljettu. Poliisien puolustama ristikko erottaa johdon panttivankeina olevat kaivostyöläiset sukulaisten ja ystävien joukosta.

Mutta siihen että kapitalistinen järjestelmä olisi syypä yhteiskunnallisiin ja kansallisiin raja-aitoihin Pabst enemmän viittaa kuin syventyy. Hänen elokuvassaan korostuu se, että ”kaivostyöläisillä on vain yksi vihollinen: kaasu”, kuten Westfrontissa korostui, että ihmisillä on vain yksi vihollinen: sota. Yhtä totta on, että Kameradschaft ja Westfront 1918 ensimmäisenä – pasifistinen elokuva kun on – muistuttavat eniten Renoirin Suurta illuusiota (1937). Renoirin teoksen tapaan Kameradschaft nostaa esiin luokkaongelmat: ja vielä ankarammin se luo yhden luokan sisäisen, ohi rajojen ulottuvan veljellisen yhteisön, ja kummassakin liittyy ensimmäiseen voittoon katkeruuden leima: kansalliset sovinnaissäännöt – joita muuten on epärealistista pitää pelkkinä tyhjinä käsitteinä – jakavat jatkuvasti ihmiset. Eikö Gabin-Marechal Renoirin elokuvassa sanonutkin Dalio-Rosenthalille ikään kuin jäähyväisiksi: ”Kyllä tämä perkeleen sota on lopetettava!” Toinen yhtäläisyys: Suuri illuusio on lainannut Pabstin elokuvasta sen että jokainen puhuu omaa kieltään. Mutta siinä missä Renoir pelaa pateettisesti niiden kontrapunktilla Pabst tyytyy äänien yhteentörmäyksen objektiiviseen tosiasiaan. Juuri sama objektiivisuus oikeuttaa kuuluisan jakson, jossa tukehtuva työläinen näkee harha-aistimuksia. Jakson voiman – tai ainakin sen alun – kannalta on varmasti turha esittää tehokkaalla tavalla kuvia sodasta, jonne työläinen luulee jälleen joutuneensa. Mutta tässä on kysymys samasta kuin Eisensteinin Lakon teurastusjaksossa: nykyhetki saa todellisen ulottuvuutensa vasta rinnakkaisessa todellisuudessa, joka rakentuu attraktiomontaasin avulla.

Jälleen kerran Pabst luo tässä elokuvassaan valon ja pimeyden, miltei dokumentaarisen realismin ja ekspressionismin vuorovaikutussuhteen. Ulkokohtaukset on filmattu todellisilla paikoilla Lensin kaivosseudun asukkaiden toimiessa avustajina, sisäkohtaukset studiossa jonne on rakennettu kaivos autenttisine hiililohkareineen. Päivän ja elämän, pimeyden ja kuoleman välille syntyy dialektinen suhde, molemmilla alueilla vallitsee solidaarisuus: päivänvalossa ranskalaiset työläiset juhlivat pelastajiaan ja vievät nämä takaisin rajalle. Sisällä kaivoksessa kaaos ja kuoleman varjo vääristävät kaikki aistimukset. Omituinen kuva seuraa toista. Esimerkiksi jättiläismäinen vaatesäiliö, jonne saksalaiset työläiset ripustavat työvaatteensa ja ottavat siviiliasunsa. Se näyttää suunnattomalta hirsipuulta joka kumisee dantelaisesti kuin natsikrematorion uunin babylonialainen esikartano.

– Barthelémy Amengual (teoksesta ”Pabst”, Cinéma d’Aujourd’hui, 1966)