VAALEA VIETTELIJÄTÄR (1933)

Tämä oli yksi niistä pahamaineisista elokuvista, jotka jouduttivat Haysin koodin tuloa Hollywoodiin. Lily Powersin (Stanwyck) isän kuoltua tämän ystävä (Alphonse Ethier) kehottaa tyttöä tavoittelemaan parempaa elämää naisellisilla avuillaan. Nuoresta naisesta sukeutuu häikäilemätön viettelijä, joka käyttää miehiä saadakseen haluamansa.

***

Baby Face nauttii erikoismainetta yhtenä niistä kolmesta turmeltuneimmasta elokuvasta, joiden takia Hollywoodin itsesensuurisäännöstön toimeenpanoa ryhdyttiin pikaisesti jouduttamaan. (Muut kaksi olivat The Story Of Temple Drake – aiheettomasti, vain pohjana olevan romaanin pahamaineisuuden takia – ja Convention City dialoginsa usein hillittömien eroottisten vihjausten vuoksi.)

Baby Facen vaikeudet alkoivat kauan ennen kuin se saatiin esityskuntoon. Levitysversio valmistui lopulta 16 minuuttia alkuperäisiä suunnitelmia lyhyempänä epätoivoisten viime tingassa tehtyjen leikkausten ja muutosten jälkeen. (Eräs muutos koski Alphonse Ethieriä, eräänlaista isähahmoa, joka on suoranaisesti vastuussa sankarittaren ajautumisesta turmeluksen tielle. Hänestä tehtiinkin nyt omantunnon ääni, ja hänen suuhunsa jälkiäänitettiin uusia, moraalisia vuorosanoja kohtauksissa, jotka oli kätevästi kuvattu hänen selkänsä takaa Stanwyckin reaktioiden korostamiseksi!) Ja lyhyt epilogi, joka kuvattiin ilman Stanwyckiä ja Brentiä (jotka olivat varmaan jo tekemässä seuraavaa elokuvaa), yrittää pestä kaiken tapahtuneen puhtaaksi muutaman lähes naurettavan sekunnin aikana.

Darryl Zanuckin elokuvalle antama tuki ja kannustus (hän oli myös pohjana olevan tarinan kirjoittaja) oli ainakin osasyynä siihen, että hänet savustettiin ulos Warnerilta. Järkähtämättä hän perusti uuden yhtiön nimeltä 20th Century Pictures (joka valmisti elokuvia United Artistsin levitykseen, vain fuusioituakseen pari vuotta myöhemmin Foxin kanssa), missä yksi hänen ensimmäisistä elokuvistaan oli Born to Be Bad, joka on itse asiassa Baby Facen uudelleenlämmitys, paitsi että tällä kertaa omantunnon ääni oli suunniteltu elokuvaan mukaan alusta alkaen, tällä kertaa sympaattisen vanhan kirjakauppiaan Henry Traversin hahmossa!

Monet näistä elokuvista ilmensivät ja paljastivat merkillistä kaksinaismoraalisuutta. Sensoreita järkytti suuresti se, että Barbara Stanwyck käytti seksiä keinonaan raivatessaan uraansa huipulle – mutta heitä ei tuntunut ollenkaan huolestuttavan se, että saman vuoden elokuvassa Female Ruth Chatterton (naisjohtaja, joka on jo alun pitäen vallan huipulla) käyttää valtaansa nauttiakseen seksisuhteista komeiden miesalaistensa kanssa!

Siitäkin riippumatta, että lyhennykset ja muutokset toivat Baby Faceen tahattomia äkkikäänteitä ja epäloogisuuksia, elokuva on monien saman kauden Warner-elokuvien tavoin liian lyhyt jotta henkilöhahmoilta voisi odottaa psykologista hienovaraisuutta ja kehitystä. (Miespäähenkilöä George Brentiä ei edes esitellä ennen elokuvan puoliväliä!) Ensimmäinen kela, jossa alkuperäinen rytmi on tallella, on surumielinen, viitteellinen ja aidosti vakuuttava. Se viittaa siihen, että koko elokuva – jos se olisi saanut pysytellä samassa rytmissä ja kestää pitempään – olisi ollut paljon parempi ja vakavampaa huomiota ansaitseva. Mutta valmistuneessa muodossaan Baby Face syöksyy hengähtämättä seksuaalisista valloituksista ihmishenkien menetyksiin ja uraputkien katkeamisiin; murhat ja itsemurhat sivuutetaan melkeinpä reunahuomautuksina, eikä katsojalle jää aikaa syventyä tapahtumiin eikä siis myöskään vakuuttua niistä. Toisaalta tarinankuljettelun tiiviys oli aina Warner Bros. -yhtiön tunnuspiirre, ihailtavampi kuin monien samanaikaisten MGM-elokuvien harrastama raskaasti puurtava tilanteiden ja ennalta arvattavien juonenkäänteiden kuiviin lypsäminen.

– William K. Everson 1994 (teksti SEA:n esitystä varten) AA 1994