Rouben Mamoulian ja Sofia Coppola ravistelivat jäykkää ja pölyttynyttä mielikuvaa kuninkaallisista esittelemällä monarkian nuoret naisradikaalit. Epätavallisen rohkea Ruotsin kuningatar Kristiina torjui aikansa jäykät odotukset luopumalla mieluummin statuksestaan kuin suostumalla pakkoavioliittoon. Elokuva viittaa myös Kristiinan tosielämän suhteeseen aatelisnainen Ebba Sparren kanssa. Rikkaiden ja kuuluisien turruttavaa tylsyyttä useasti kuvannut Coppola tulkitsee ikonisen teinikuningattaren mielenmaisemaa yltäkylläisyydellä ja punkasenteella, joka näkyy sekä musiikin että puvustuksen anakronistisuudessa.

***

Marlene Dietrichin (Korkea veisu, 1933) jälkeen Mamoulian sai ohjattavakseen Greta Garbon. Vaikka Hollywood yhä oli varpaillaan Mamoulianin itsepintaisen epäsovinnaisuuden edessä, hänen kriittinen maineensa oli korkealla, ja Garbon henkilökohtaisesta pyynnöstä MGM palkkasi hänet Kuningatar Kristiinan ohjaajaksi. Luultavasti ei löydy kahta ihmistä jotka pääsisivät yksimielisyyteen siitä mikä oli Garbon suurin rooli. Tunnetusti hänen elokuvansa ovat vaikeasti määriteltävissä, koska hänen häikäisevä läsnäolonsa muuttaa roskan kullaksi jopa silloin kun käsikirjoitus on typerä (A Woman of Affairs) tai ohjaaja typerä (Susan Lenox: Her Fall and Rise). Mutta Kuningatar Kristiina on sikäli ainutlaatuinen, että sen käsikirjoitus ja ohjaaja sopivat niin täydellisesti siihen erityiseen Garbo-mystiikkaan jota Kenneth Tynan on osuvasti luonnehtinut: ”Olemassaolon hurmion hypnotisoimana hän antaa jokaiselle katsojalle mitä tämä tarvitsee: hänen suuruutensa on ehtymätön. Useimmat näyttelijättäret elävät vain katsoakseen miehiä, mutta Garbo katsoo kukkia, pilviä ja huonekaluja samalla ihailulla ja myötätunnolla kuin Eeva luomisen aamuna…”

Tarkasti ottaen Kuningatar Kristiina on juuri tarina naisesta, joka kasvaa siinä uskossa että maailma on yksinäisyyden tyyssija, kunnes hän äkkiä löytää voiman viestiä sen lumouksen kanssa. Ei ole varmasti mikään sattuma että elokuvan kaksi muistetuinta ja ylistetyintä kohtausta – ehkä ne ovat myös Garbon koko uran rakastetuimmat kohtaukset – ovat sellaisia joissa Garbo esiintyy käytännöllisesti katsoen yksin. Ensimmäinen, kuuluisa makuhuoneen hively –kohtaus esittää kuningattaren haltioitumista siitä että hän on löytänyt lumouksen maailmastaan. Jättäessään huoneen, jossa hän on löytänyt rakkauden, hän hyväilee esineitä ikään kuin ne olisivat jakaneet salaisuuden hänen kanssaan: ”Olen painanut mieleeni tätä huonetta. Tulevaisuudessa, muistoissani elän täällä paljon”. Mamoulian itse on luonnehtinut jaksoa sonetiksi ja muistaa selittäneensä Garbolle sen ideaa: ”Tämän on oltava silkkaa runoutta ja tunnetta. Liikkeen on oltava kuin tanssia. Lähesty sitä samalla tavalla kuin musiikkia.”

Toinen maineikas jakso, lopun suuri eleginen riitti, on se hetki tulevaisuudessa johon hän on valmistautunut, jolloin hänen on pidettävä kiinni tästä muistosta ja elettävä siinä. Hänen rakastettunsa on kuollut kaksintaistelussa ja heitä takaisin Espanjaan kuljettavan laivan valmistautuessa nostamaan purjeensa hän liikkuu majesteettisesti keulaan. Viimeinen suurenmoinen lähikuva kestää ja kestää kuningattaren seisoessa liikkumattomana ja tuijottaessa tutkimattoman kasvoin eteenpäin, kunnes kuva hitaasti häipyy. Vaikutus on tavattoman tehokas, sillä tuo kuva sisältää kaiken mitä on tapahtunut eikä se kuitenkaan sisällä mitään. Mamoulian kertoo sanoneensa Garbolle: ”Oletko koskaan kuullut tabula rasasta. Haluan sinun kasvojesi olevan tuollainen tyhjä paperi, johon jokainen katsoja voi kirjoittaa tunteensa. Toivoisin ettet räpyttelisi edes silmiäsi, että voisit olla pelkkä kaunis naamio.” Niinpä hänen kasvoillaan ei itse asiassa ole mitään, mutta jokainen elokuvan nähnyt osaa kertoa mitä hän tuntee ja ajattelee. Ja se on aina jotain erilaista.

– Tom Milne (teoksesta Rouben Mamoulian, 1969)