Tunnollinen työntekijä Jones saa melkein potkut, mutta ei tiedä päivänsä pahentuvan entisestään, kun häntä luullaan etsintäkuulutetuksi tappajaksi. Hitchcockin Väärää miestä ja Hawksin screwball-komedioita yhdistelevä rikoskomedia toimii myös satiirina huikean kaksoisroolin tekevän Robinsonin kaltaisten kovanaamojen leimaantumisesta rikosrooleihin.

***

”Yleisen konsensuksen mukaan Fordin nimi The Whole Town’s Talkingissa saattaisi olla melkein filmografinen erehdys. Päätellen studiosta, Columbiasta (aikana jolloin kaikki muut Ford-elokuvat olivat Foxille tai RKO:lle tehtyjä), vuoropuhelun kirjoittajasta Robert Riskinistä, naispääosanesittäjä Jean Arthurista ja pidäkkeettömästä suuryhtiöiden, sanomalehtien, gangsterien ja poliisin maailman parodiasta elokuvan ohjaajan pitäisi ilmeisimmin olla Frank Capra.” (Richard Combs, Monthly Film Bulletin, May 1980) Combs näkee elokuvassa myös Howard Hawksin julkeutta (itse asiassa siinä on käytetty Hawksin The Criminal Coden, 1930, vankilakuvia). Ongelma on tietenkin kriitikoiden rajoittuneisuudessa, ei Fordin yllätyksellisyydessä, ja olennaista on elokuvan itsensä toimivuus. Kainosti voi kuitenkin viitata sellaisiin Ford-elokuviin kuin Riley the Cop, Born Reckless, When Willie Comes Marching Home/Sankari harhateillä, Gideon of Scotland Yard/Alamaailman vihollinen ja The Last Hurrah/Viimeinen koetus. Selvimmin The Whole Town’s Talking sijoittuu päänäyttelijänsä Edward G. Robinsonin tuotantoon, joka tuo tässä Jekyll/Hyde -muunnelmassa esiin imagonsa vastapoolit, häikäilemättömän gangsteripomon à la Little Caesar ja säntillisen pikkumiehen (Fritz Lang hyödynsi myöhemmin Robinsonin valkokangaspersoonan jännitteitä elokuvassa The Woman in the Window ja etenkin Scarlet Streetissä).

”The Whole Town’s Talking on kaikista John Fordin elokuvista dynaamisin, loistavin ja hauskin.” ”Ei nerokas, mutta häikäisevä ja ylittämättömän virtuoosimainen.” ”On sanottu hieman hätiköiden että se oli parodia gangsterielokuvista. Sitä se epäilemättä onkin, mutta vielä enemmän satiiri ja luonnekomedia; satiiri sankarista ”tahtomattaan”.” ”Kyse on (Fordilla) melkein aina voimakkaan tyypitellyistä henkilöhahmoista, jopa stereotyypeistä, joille annetaan elämää ja totuutta täyttämällä heidät tuhannella yksityiskohdalla, tuhannella alkuperäisellä tai ainutkertaisella nyanssilla; ne räjäyttävät valmisvaatteet jotka olivat tarpeen jotta heidät voitiin määrittää ja draamallisesti sijoittaa. Jos roolit ovatkin joskus sovinnaisia, eivät henkilöhahmot ole sitä koskaan. Näin Jones, ujo konttoristi, ja Mannion, kauhistuttava gangsteri, ovat suurelta osin nopeasti luonnosteltuja, oleellisen pelkistettyjä arkkityyppejä. He palvelevat tarinan runkoa, suuntaavat draamaa ja mahdollistavat räikeimmät vastakohdat. Mutta näistä alkeellisista lähtökohdista henkilöt kiinteytyvät, saavat totuutta ja inhimillisyyttä jotka ovat sitäkin vaikuttavampia kun ne syntyvät näistä väkinäisistä edellytyksistä. Jones, hieman hassu runoilija ja arka rakastunut, käy läpi kaikki sankarihaaveilun nyanssit ja Mannion päätyy pelkuriksi kaiken murhaajan röyhkeyden jälkeen.”

”Tiheys saavutetaan suurimmalla määrällä toimintaa pienimmässä ajassa, rytmillä, jopa tarvittaessa kiirehtimisellä ennemmin kuin muotojen tasapainolla. Tiedämme että vaikka toiminta Fordin elokuvissa on joskus väkivaltaista ja vaikka hän ei koskaan ole välinpitämätön rytmin suhteen hänen tyylinsä on suuntautunut enemmän tähän plastiseen ilmaisuun. Rytmi on vieläpä olemassa vain siitä lähtien, rytmi on sekundaarinen. Se saattaa ilmaisun loppuun tai vahvistaa sitä, mutta ei lainkaan luo sitä. Nyt kuitenkin, ilman että voidaan puhua arvojen kääntämisestä ylösalaisin, The Whole Town’s Talking on rakennettu rytmille. Siitä tulee ensisijainen, vaikka jotkin kuvat mahduttavat sisäänsä samanaikaisesti useita merkityksellisiä elementtejä (mitä ilman John Ford ei olisikaan enää John Ford). Mutta ne (…) esittävät silloin samanaikaisia tapahtumia. Juuri tämä ankaruus, tämä tiheys antaa niin paljon voimaa, tukevuutta, vankkuutta hänen elokuvilleen. The Whole Town’s Talking on yhtä tuore ja ponnekas kuin 20 vuotta sitten (…).”

”Edward G. Robinsonin osasuoritus Jonesin ja Mannionin kaksoisroolissa ei ole yksinkertainen loistava bravuuri. Se on joidenkin Wallace Beeryn, Raimun, Victor McLaglenin, Spencer Tracyn, Michel Simonin tai Pierre Fresnayn muistettavien luomusten lailla yksi elokuvanäyttelemisen huippuja. The Whole Town’s Talking kuljettaa ennätysvauhtia murhaajien ja poliisien välisiä tilanteenvaihdoksia, jatkuvia väärinkäsityksiä joissa läsnä on aina ’se toinen’ eikä ’tämä’ samalla kun (…) tilanteet mullistavat toisiaan ällistyttävällä rytmillä eräänlaisessa järjestyneenä kaaoksena joka yhdistää logiikan epäloogisuuteen, totuuden epätodennäköisyyteen ja, kuten Alexandre Arnoux sanoi, ’luonnollisuuden huipun keinotekoisuuden ytimeen’. Nopeana, ripeänä, ihailtavasti leikattuna, ylijännittyneenä, kireänä kuin jousi se edustaa lajissaan täydellisyyttä. Lajityyppi ei tosin ole kovin merkittävä. Kyseessä on vain sukkela ja henkevä leikki, mutta leikkijänä on virtuoosi joka muuntaa draaman komediaksi ja uudistaa kahden henkilön samannäköisyydellä temppuillen mestarillisesti kuluneen aiheen jota on käsitelty myös sata kertaa näyttämöllä ja valkokankaalla. Eikö nerous voi piillä myös siinä että kerää yhteen kaikki fraasit, kaikki kliseet, kaiken mikä on käytetyintä ja toistetuinta, sekoittaa kaiken yhteen ja tuottaa siitä täysin uudenlaisen, alkuperäisen ja persoonallisen työn?” (Jean Mitry, John Ford, 1954)

”Niin kuin Steamboat Round the Bend myös The Whole Town’s Talking on rakennettu todellisuuden ja näennäisyyden välisille sekaannuksille.” ”Jonesin lemmikkieläimet tiivistävät ongelman – hänen kissansa Abelard ja hänen kanarialintunsa Heloïse. Munkki Peter Abelard (1079–1142) on legendaarinen traagisesta rakkaussuhteestaan nunna Heloïsen kanssa: Jones ja Clark. (…) Abelard vastusti käsitystä jonka mukaan vapaus merkitsi ainoastaan Jumalan tahdon ja luontomme hyväksymistä sellaisinaan. Hän arveli että jokainen henkilö on ainutkertainen, että ulkomuoto voi pettää, että yksilöitä ei voi välttämättä pelkistää yleismaailmallisiin käsityksiin. Hän oli sitä mieltä että meidän täytyy myöskin käyttää vapaasti älyämme, ei vain sydäntämme, osataksemme erottaa asioiden todellisen luonteen. Nämä ovat elokuvan teemat.” (Tag Gallagher, John Ford: The Man and His Films, 1986)

The Whole Town’s Talking saattaa tuntua etäiseltä Fordin seuraavaan elokuvaan, omaan projektiin The Informer/Ilmiantaja nähden, mutta eivätkö molemmat ole tarinoita pienestä, anonyymistä kansalaisesta, joka kohoaa ilman omaa ansiotaan hetkellisesti keskipisteeksi ja juopuu uudesta asemastaan, mutta jonka paikka yhteiskunnassa on äärimmäisen hauras ja epävakaa poliisin ja vastapuolen välissä, joka elää jatkuvan uhan ja syytöksen alla ja jonka niin sisäinen heikkous kuin olosuhteet erottavat rakastetustaan? Ero on tietysti siinä että Ilmiantaja on tragedia Juudas-hahmosta siinä missä The Whole Town’s Talking on komedia syntipukista ja rajaa pimeän puolen identtisen näköiseen vastahenkilöön. Mutta on paradoksaalista että Ilmiantajan Gypo Nolan puhdistautuu kirkossa siinä missä Jonesista tulee sankari konepistooli kädessä.

– Markku Varjola, 1990