SYLVIA SCARLETT – VEIKEÄ KULKURI (1935)

Isänsä kanssa poliisia pakeneva Sylvia (Hepburn) naamioituu pojaksi salatakseen identiteettinsä. Kun ammattihuijari (Grant) liittyy pakomatkalle, alkavat
romanttiset väärinkäsitykset. Kulttielokuvaksi noussut Sylvia Scarlett – veikeä kulkuri haastaa perinteisiä sukupuolirooleja ja antaa erityisesti Hepburnin revitellä komediennena.

***

Compton Mackenzien romaanitrilogia ”Sylvia Scarlett”, joka aikoinaan herätti D.H. Lawrencen ihailun, on kuvaus sisukkaasta englantilaisesta tytöstä matkalla nykyaikaan. Gladys Ungerin, John Collierin ja Mortimer Offnerin elokuvakäsikirjoitus rakentuu melko oudosti ensimmäisen romaanin yhden luvun varaan, jossa Sylvia naamioituu pojaksi paetakseen isänsä, kavalluksen tehneen kirjanpitäjän kanssa Ranskasta synnyinmaahansa Englantiin. Alkulauseen (”Elämä on vain Loistokas Seikkailu”) on tarkoitus ehdollistaa katsoja eräänlaiseen korkealentoiseen romanttiseen tarinaan jollaista saattaisi odottaa John Cromwellilta, Richard Walacelta tai jopa nuorelta George Stevensiltä. Cukorin käsissä elokuvasta tuli särmikäs eikä aina miellyttävä, täynnä tunnelman vaihteluita ja viitteitä, jotka olisivat ällistyttäneet Mackenzietä ja ilahduttaneet Lawrencea.

Sylvia Scarlettia elähdyttävä henki on pikareski, ei romanttinen: sankaritar joutuu vastatusten peräkkäisten koettelemusten ja ongelmien kanssa, jotka väistämättömästi määrittelevät viattomuuden hinnan. Ottaessaan kuvitteellisen veljen, Sylvesterin persoonallisuuden Sylvia ensi alkuun nauttii naamioleikin pettävästä vapautumisen tunteesta. ”Tytöt ovat heikkoja ja typeriä, haluan olla rohkea ja vahva kuin poika”, hän julistaa. Lopulta tästä sukupuolenvaihdoksesta tulee Sylviaan itseensä kohdistuva julma pila, sillä hän ei voi ottaa haluamaansa miestä tai tämä häntä, eikä hän ole kylin viisas pärjätäkseen ilman neuvoja, kuten Shakespearen tai Marivauxin sankaritar.

Sen sijaan Sylvia kulkee läpi erilaisten episodien herättäen joukon monimielisiä reaktioita yhtä lailla mies- kuin naispuolisilta henkilöiltä. Hänen isänsä rakastajatar varastaa suudelman; hänen rikos- ja esiintyjäkumppaninsa näyttää alati valmiilta luikkimaan tiehensä; hänen tavoittelemansa seurapiirimaalaari ihailee häntä poikana, mutta tekee naurunalaisiksi hänen yrityksensä naisellisuuteen. Ennen kuin Sylvia saavuttaa kypsyyden ja ehjän minuuden, hänen ei vain ole koeteltava itseään naisena, vaan myös annettava näyttö miehisestä rohkeudesta ja kestävyydestä: hän pelastaa kilpailijansa hukuttautumismurhalta.

Vaikka Sylvia Scarlett sisältää eri suuntiin nykiviä aineksia, on Katherine Hepburnin osasuoritus turvallinen ankkuri, joka hallitsee ja yhdistää kokonaisuutta. Kuten Garbo ja Dietrich ennen häntä Micheletin mukaan on todellisen taiteellisen temperamentin välttämätön ehto; vuosisatamme lapsi, hämmentynyt ja järkkymätön, täynnä inhimillisyyttä ja vailla sukupuolta.

– Carlos Clarens (teoksesta ”Cukor”, 1976)