PÉPÉ LE MOKO (1936)

Ranskalaisen rikoksen ja charmikkuuden ruumiillistuma, Jean Gabin, esittää elokuvan nimikkoroolin. Algeriassa pakoileva antisankari rakastuu naiseen, mutta viehätyksen liekki roihahtaa petoksen ja itsemurhan rovioksi. Kirjailija Graham Greene ylisti rikoselokuvan ennenäkemätöntä runollisuutta.

***

Julien Duvivier (1896–1967) aloitti ohjaajauransa 1919, jolloin hänellä jo oli melkoisesti nimeä sekä näyttelijänä että teatteriohjaajana. Duvivierin uran huippukohta sijoittuu 30-luvun loppupuolelle, jolloin syntyivät aikakauden ”runollisen realismin” tärkeät teokset: Pépé le Moko, Tanssiaiskortti ja Ajomies (Lagerlöf-sovitus, pääosassa suuri Louis Jouvet).

Kesken tätä suurta kauttaan Duvivier oli jo 1937–38 suorittanut ohjaajavierailun Hollywoodiin. Hänen siellä valmistamansa Strauss-romanssi Unelmien valssi muodostui kaupallisesti jättimenestykseksi, ja näin ollen ohjaajalla – päinvastoin kuin monilla hänen nimekkäillä maanmiehillään – ei ollut mitään vaikeuksia löytää lisää töitä Hollywoodista, kun hän Ranskan miehityksen jälkeen vuonna 1940 uudelleen siirtyi Amerikkaan. Hän ehti sotavuosina ohjata siellä kaikkiaan kuusi elokuvaa, joista Tanssiaiskortin episodirakennetta toistava frakkihistoria Manhattan muodostui menestyksellisemmäksi. Vaikeudet odottivat oikeastaan vasta kotiinpaluun jälkeen Ranskassa. Ei työn puutteena, mutta taiteellisena murroksena tai väsähtämisenä: Duvivierin sodanjälkeinen tuotanto ei enää ole pystynyt kirvoittamaan esiin uusia piirteitä hänen ilmaisussaan. Duvivierin merkittävimpiä uudempia elokuvia ovat Pariisin taivaan alla ja Henriettan juhlat. Hänen parhaita kaupallisia onnenpotkujaan oli Giovanni Guareschin kirjallisen tuotannon siirtäminen valkokankaalle sarjan ensimmäisissä filmeissä Isä Camillon kylä sekä Isä Camillo ja hänen laumansa.

Pépé le Mokon asetelma on yksinkertainen. Pepe on satamakaupungin slummin kuningas, mutta samalla sen vanki: hän ei voi poistua valtakunnastaan, sillä ulkopuolella odottaa poliisi ja vankila. Pepen on tyydyttävä puolittaiseen vapauteensa. Joukko turisteja tutustuu kaupunginosaan: heidän joukossaan on nainen johon Pepe rakastuu. Pepe käsittää, ettei hän enää saata jäädä, vaan hänen on seurattava rakastamaansa naista vapauteen. Pakosuunnitelma on valmis, mutta kohtalo puuttuu peliin: Pepe pidätetään, rakastettu luulee hänen muuttaneen mieltään ja matkustaa. Pepe pyytää luvan saada nähdä laivan lähtevän; laivan höyrytessä ulos satamasta hän vetää salaa hihastaan kääntöveitsen ja katkaisee valtimonsa.

Pépé le Moko liittyy selvästi 1930-luvun ”mustiin filmeihin”: siinä on sama vapauden pyrkimys, lähdön ajatus ja kohtalon ratkaiseva merkitys kuin Marcel Carnén Sumujen laiturissa. Carnén teoksen pessimismi ja kohtalonusko ilmenee sentimentaalisen runollisessa muodossa, Duvivier säilyttää kylmän ja ulkokohtaisen asenteensa – ja leikkaa elokuvan banaalin lopunkin kirurgin ottein. Pépé le Mokon yksinkertaisen aiheen pohjalta Duvivier pystyy luomaan selkeää ja johdonmukaista filmiä. Joskaan hän ei käytä symboleja, tulee elokuvan johtava ajatus, Pepen vapaudenkaipuu voimakkaasti esille muusta aineistosta puhtaasti teknisin keinoin: leikkauksen ja kuvauksen avulla. Pépé le Mokoa on kiinteytensä ansiosta pidettävä Duvivierin pääteoksena.

Olen yrittänyt kuvata Duvivierin taitavaksi kirurgiksi, jonka suurimpana saavutuksena on Pépén valtimon viilto. Merkitsevätkö Duvivierin uudet elokuvat kirurgin loppua, psykologian kasvava osuus naturalistin loppua?

– Sakari Helander, 1957