ÄIDIN UHRAUS (1937)

Vidorin väkevä melodraama huikentelevaisesta naisesta, joka nai rikkaan miehen tavoitellessaan vakavaraista asemaa. Stanwyckin monipuolisuus näyttelijänä tulee vaikuttavasti esiin tässä hienovaraisessa tutkielmassa. Yhteiskunnallisen luokkajaon lisäksi Stellan kautta tehdään näkyväksi naisen sosiaaliset roolit, joiden rajoja hän koettelee.

***

Valmistellessaan Stella Dallasin käsikirjoitusta Vidor tutustui Henry Kingin alkuperäisversioon vuodelta 1927 (joka oli sekin Samuel Goldwynin tuottama). Jotkut jaksot (kuten Stellan käynti tyttärensä ”uuden äidin” luona) on identtisesti leikattu, kuvattu ja lavastettu – eleitä myöden. Kuitenkin, ehkä koska Vidor oli kylliksi itsevarmuutta vain hieman muuttaa ja sitten kääntää äänielokuvan kielelle ne kohtaukset, jotka toimivat hyvin tuossa mykkäelokuvassa, Vidorin Stella Dallas ohittaa edeltäjänsä. Vidor oli Frank Borzageen ja John Stahlin veroinen Hollywood mestari yleisön itkettämisen taiteessa – tai taidossa (olkoonkin, että haastatteluissa hän väheksyi tätä taitoa ja luokitteli Mestarin ja Stella Dallasin kaupallisista velvoitteista johtuen tekemiinsä elokuviin). Joka tapauksessa elokuvakulttuuri, joka sittemmin on löytänyt keinot käsitellä melodraamaa, on tehnyt Stella Dallasista avaintekstin.

Vidorin taktiikka saavuttaa huippunsa Stella Dallasin loppukohtauksessa, jolle vain Mestari vetää vertoja iskuvoimassa. Stella pusertautuu läpi mustien sateenvarjojen massan, yksinäisenä ja unohdettuna, katsomaan rauta-aidan takaa tyttärensä seurapiirihäitä. Hän viipyy nenäliinaansa pureskellen, kunnes poliisi tulee hajottamaan joukkoa. Jakso on kopioitu Henry Kingin versiosta sitä myöten,  että näkymä ikkunassa muistuttaa valkokangasta jonka edessä kyynelehtivä Stella näyttäytyy yleisön sijaisena (tämä paralleeli on esillä paljossa Vidorin elokuvasta käytyä keskustelua). Ja kuitenkaan kohtaus ei ole ollenkaan ”sama”. Siinä missä aiempi versio leikkaa sateessa seisovan Stellan ja sisällä tapahtuvien häävalmisteluiden ja seremonian välillä, uudessa versiossa Stellan saapuessa sisäkuvat jäävät pois ja sen myötä häipyy kiinnostuksemme häitä kohtaan, muutoin kuin miten Stella kokee sen. Muutokset johtuvat osaksi siitä, että elokuva tehtiin Barbara Stanwyckin tähteyttä silmällä pitäen, ennen kuin mitä alkuperäinen tehtiin Belle Bennettiä varten. Mutta uusi painotus kertoo myös Vidorin empatiasta tätä ronskia naista kohtaan. Viimeiset otokset ovat melkein identtiset, mutta siinä missä Henry King leikkaa 90 astetta seuratakseen Bennettiä kävelemässä talon seinustaa myöden, Vidor leikkaa 180 astetta ja ajaa taaksepäin Stanwyckin edellä, samalla kun hänen askeleensa voimistuvat. Visuaalisesti äitiä ja tytär hädin tuskin eroavat, ja on helppo hyväksyä Stellan sitkeä ilo siitä, että hän transsendentisti on ”yhä” tyttärensä kanssa.

Stella Dallasissa on kaikki luokka pyrkyryyttä koskevan opetuselokuvan merkit. Lähtien siitä kun Stella järjestää ensimmäisen lounaansa Stephenin kanssa ja sormeilee hänen takkinsa materiaalia hänen lähtiessään toimistosta, Stella tuntuu saavan ansaitsemansa elämän. Mutta hänen katumusharjoituksensa eivät sentään mene niin pitkälle kuin George Stevenin sodanjälkeisessä elokuvassa Paikka auringossa. Stellan leveä vaikkakin itkuinen hymy viimeisessä otoksessa rekisteröi hänen tyytyväisyytensä hänen onnistuttuaan järjestämään asiat niin, että ansaitsi tuon seisomapaikan tyttärensä häissä.

– Raymond Durgnat ja Scott Simmon: King Vidor, American