POHJALLA (1936)

Maksim Gorkin kuuluisaan näytelmään ovat tarttuneet useat tekijät Mikko Niskasesta ja Akira Kurosawaan, mutta Renoirin sovitus ottaa silminnähden vapauksia. Yömajan kellarin köyhistä asukkaista kertovassa elokuvassa charmikas pikkurikollinen ja peliriippuvainen paroni kohtaavat yöllisessä ryöstötilanteessa, ja luokkaeroista huolimatta herrasmiehet ystävystyvät.

***

Maksim Gorkin näytelmä Pohjalla (1902), purevan myötätuntoinen kuvaus yömajan hylkiöistä vallankumousta edeltäneellä Venäjällä, sopi hyvin 1930-luvun Eurooppan elokuvapopulismiin, taloudelliseen lamaan ja levottomuuksiin. Kuten niin usein, proletaarin monimielinen asenne yhteiskunnallista järjestystä kohtaan ilmaistaan rikollisen sankarin, tässä tapauksessa Jean Gabinin tulkitseman Pépél-varkaan kautta. Kuten Pierre Leprohon on huomauttanut, slaavilainen tunteellisuus Ranskaan siirrettynä tai alkuperäiseen realismiin eksoottista sävytystä – asiaa vielä auttoi elokuvassa käytetty runsas emigranttitaiteilijoiden määrä.

Gorkin näytelmä on filmattu ainakin kolme kertaa, muistettavasti Kurosawan toimesta vuonna 1957. Renoir näki näytelmän ”realistisena runoelmana ihmisarvon menetyksestä”, samalla kun hän kevensi Gorkin synkkää tunnelmaa. Niinikään Renoir liitti elokuvaan onnellisen lopun, antoi enemmän tilaa varkaan ja paronin osuuksille ja painotti niitä teemoja, jotka saattaisivat vedota Kansanrintaman tunnelmiin. Solidaarisuuden, vaikka kuinkakin lyhyen, löytyminen ja isännän tappaminen tuovat mieleen Herra Langen rikoksen osuuskunnan ja Batalan tappamisen.

Paroni ja näyttelijä edustavat vastakkaisia unelmia. Edellisen ovat ironisia, skeptisiä, sivistyneitä ja levollisen demokraattisia. Jälkimmäisen unelmat ovat puolestaan romanttisia, rapsodisia, uskonnollisia, masokistisia – niissä tuntuu Gorkin rakkaus-viha-suhde venäläiseen ”sieluun”. Paroni on uneksinut elämänsä pilalle, hänen unelmansa on viileän ystävällinen ulkopuolisuus ja hänen johdonmukainen realisminsa tuhoaa muiden unelman. Paronin unelmat ja rikokset (jälleen Langemainen yhdistelmä) ovat erottaneet hänet omasta yhteiskuntaluokastaan, mutta vain Pépél pystyy irtautumaan turhuuden ja tyhjänpäiväisyyden olotilasta. Jos kortta pureksiva paroni on Gorkin näkemys tietyistä Tshehovin ja Gontsharovin henkilöistä, hän on myös uneksija, kuten Lange, synnynnäinen pummi, kuten Suuren illusion upseeri. Hän ennakoi Renoirin mozartilaisen kauden kevyen piittaamatonta skepsismiä. Tanssiva, hymyilevä hanuristi tuo mieleen Virran huilua soittavan, loikkivan faunin, elokuvan Aamiainen ruohikolla sekasortoon joutuvat tanssijat. Aristokraatin ja näyttelijän, todellisuuden ja uskonnon vastakohta-asetelma, illuusion mahdollisuus elinvoiman ilmauksena, elämä pelinä toistuvat elokuvassa Kultavaunut.

Tarina tarjoaa joukon ratkaisumalleja yömaja-olotilaan. Näyttelijän kuolema ei ole sen vakuuttavampi ratkaisu kuin paronin mukavasti tuhoava elämän köyhdyttäminen. Pépélin rikollinen toiminta ei juuri kätke hänen epätoivoaan. Hänen raivonpurkauksensa merkitsee samalla vapautumista sekä uhkaa sille. Loppujen lopuksi Pépél ja Natasha olisivat saattaneet vallan hyvin paeta tappamatta Kostileffiä. Kuitenkin tämä tappo on intohimorikos eikä Pépéliltä voi vaatia enempää sovitusta kuin Langelta.

– Raymond Durgnat (teoksesta Jean Renoir, 1975)