Joukko vailla työtä olevia työmiehiä voittaa lotossa ja päättää perustaa yhdessä ravintolan Pariisin laitamille Marne-joen varrelle. Duvivier tavoittaa elegantisti ja elämänmakuisesti 1930-luvun kansanrintaman optimistisen hengen ja sen ylle hiljalleen hivuttautuvan pessimismin, yhteisöllisyyden ja sitä murtavat vaikeudet. Elokuva on ranskalaista runollista realismia parhaimmillaan Jean Gabinin pääroolista lähtien.

***

Jean Renoir luki Charles Spaakin käsikirjoituksen La belle équipe ollessaan juuri viimeistelemässä Herra Langen rikosta. Hän oli täynnä innostusta ja halusi tehdä siitä elokuvan, mutta Julien Duvivier oli jo hankkinut oikeudet ja ryhtynyt itse työhön: tuloksena oli yksi hänen parhaita elokuviaan. Sekä Herra Langen rikos että Jean Pariisista ovat vaikuttavia todistuskappaleita vuosien 1935–1936 optimismista, innostuksesta osuustoimintaa, yhteistyötä ja kansanrintamaa kohtaan. Ranskalainen elokuva oli vihdoinkin aikansa tasalla.

La belle équipen tarina muistuttaa Clairin Miljoonan (1931) aloitusta. Ryhmä laitapuolen eläjiä voittaa suuren rahasumman arpajaisista, mutta päinvastoin kuin Miljoonan köyhtynyt herrasväki jolla ei ole varsinaisia aineellisia huolia Duvivierin elokuvassa on kyseessä ryhmä nuhjuisessa hotellissa eläviä työttömiä. Heidät nähdään tallaamassa katuja tuloksettomassa työnhaussa, seisomassa heidän kurjuuttaan korostavien ilmoitusten edessä, ja kurjasta hotellihuoneesta omistaja katkaisee sähkön täsmälleen yhdeksän aikaan. Tällöin, huoneittensa epäystävällisessä pimeydessä heidän raivonsa isäntää kohtaan on juuri purkautumaisillaan, kun he kuulevat onnenpotkustaan.

Vaikka rahasumma onkin huomattava, se ei ole riittävä jotta he pitemmän päälle voisivat elää sen varassa. Tarina jatkuu siitä mihin Miljoona päättyi. Jean vakuuttaa ystävänsä, että heidän tulevaisuutensa on yhteistyössä, tasa-arvoisessa osuustoiminnallisessa yrityksessä. Niinpä he ostavat Pariisin lähistöltä maapalstan ränsistyneine huviloineen, jonka he yhteisvoimin kunnostavat viihtyisäksi ulkoilmaravintolaksi. Valoisan ja toiveikkaan alun jälkeen pettymykset ja onnettomuudet kuitenkin iskevät ja ystäväpiiri näyttää hajoavan. Elokuvan lopettaminen kävi Duvivierille ongelmalliseksi: voivatko työläiset rakentaa onnensa ja hyvinvointinsa yhteiskunnan valtavirran ulkopuolelle vai tyrmääkö kohtalo kaiken vilpittömän kollektiiviseen yrityksen? On vaikea jäljittää Duvivierin todellista näkemystä, sillä hän varasi elokuvalleen kaksi eri lopetusta: pessimistisen Champs-Elyséesin porvariyleisölle ja myönteisemmän vaihtoehdon työläisyleisöille. Jälkimmäisessä, yleensä ulkomaillekin levitetyssä versiossa osuuskunnan viimeiset jäsenet Jean ja Charles keskinäisen toveruuden ja yhteisen yrityksen menestyksen nimissä hankkiutuvat eroon välilleen kitkaa aiheuttaneesta Ginasta, Charlesin entisestä vaimosta.

Tästä omituisesta monimielisyydestä huolimatta La belle équipe monine erinomaisine kohtauksineen on aitoa kansanelokuvaa. Tonin ja Herra Langen rikoksen rinnalla se vakiinnutti ranskalaisen elokuvan uuden luonteen ja muiden maiden elokuvissa harvoin nähdyn henkilöhahmon: kadun miehen. Spaakin ja Duvivierin elokuvassa tämä uusi henkilöhahmo sai täyteläisen muodon Jean Gabinin erinomaisessa näyttelijäsuorituksessa. Ensi yrittämällä Gabinin onnistui näyttää, että työmiehen vaatteiden alla piili inhimillistä voiman ja heikkouden tunteita, hellyyttä, terävää älyä, rohkeutta, kiivasta temperamenttia, huumorintajua kuten myös raakuuden piirteitä. Gabinin loistava suoritus toi hänelle välitöntä kansainvälistä mainetta, myötätuntoisella ja hienolla tavalla hänessä ruumiillistui tuon ajan ranskalainen työläinen.

– Georges Sadoulin (French Film, 1953; Histoire du Cinéma Mondial, 1949) ja muiden lähteiden mukaan