VAALEA VALEHTELIJATAR (1937)

True Confession
Ohjaaja
Wesley Ruggles
Henkilöt
Carole Lombard, Fred MacMurray, John Barrymore
Maa
USA
Tekstitys
ei tekstitystä
Kesto
85 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Lombardin esittämälle harrastelijakirjailijalle sepitteet ovat elämäntapa, sillä hän on krooninen valehtelija. Juristiaviomies (MacMurray) puolestaan on rehellisyyden perikuva myös työssään. Vastakohtien suhde joutuu koetukselle, kun vaimo päätyy syytetyksi henkirikoksesta ja miehen on otettava puolustus kontolleen. Pääparin kemia säkenöi heidän viimeisessä yhteiselokuvassaan.

35mm preservation print courtesy of the UCLA Film & Television Archive

***

Screwball-komedia on genre, jossa perinteisesti loistavat erityisesti naistähdet – eikä kenties kukaan kirkkaammin kuin Carole Lombard (1908–1942), jonka esiintymisessä ja olemuksessa yhdistyivät kaikki lajityyppiin sopivat ominaisuudet: karisma, glamour, koominen ajoitus sekä rohkeus olla omituinen, joskus aivan naurettava, ei välttämättä kovin miellyttävä mutta silti hurmaava ilmestys. Vuoteen 1937 mennessä Lombard oli noussut genren ykköstähdeksi ja saanut Oscar-ehdokkuuden roolistaan hittielokuvassa Godfrey järjestää kaiken (My Man Godfrey, 1936).

Jouluna 1937 julkaistu Vaalea valehtelijatar (True Confession) oli niin ikään suopeita arvioita saanut katsojamenestys, joskaan se ei ole Godfreyn tapaan noussut genren ylimpään kaanoniin vaan on pikemminkin suotta hiukan unohdettu. Vaalea valehtelijatar toi Lombardin yhteen monien tuttujen työtovereiden kanssa. Wesley Ruggles oli ohjannut häntä pre-code-elokuvissa No Man of Her Own (1932) ja Bolero (1934), John Barrymore oli ollut Lombardin vastanäyttelijä tämän screwball-tähdeksi nostaneessa Twentieth Centuryssa (1934) ja Fred MacMurrayn parina hän oli esiintynyt jo kolmessa muussa elokuvassa kahden vuoden sisään. Luottokuvaaja Ted Tetzlaff ja pukusuunnittelija Travis Banton olivat niin ikään työskennelleet useissa Lombardin elokuvissa.

Vaaleassa valehtelijattaressa Lombard ja MacMurray esiintyivät jälleen romanttisina vastapareina. Screwball-komedioiden tyypillinen dynamiikka, jossa nainen vie ja mies yrittää pysyä perässä, oli luontainen Lombardin ja MacMurrayn yhteisissä elokuvissa. Tällä kertaa heidän hahmonsa ovat erityisen vastakohtaiset. MacMurray esittää asianajaja Kennethiä, jonka oikeudentunto on niin suuri ja moraali niin korkea, ettei hän suostu edustamaan kuin syyttömiä asiakkaita. Kauniit periaatteet eivät tuo leipää pöytään, mutta ikävä kyllä Kenneth on myös ylpeä eikä voi sallia vaimonsa käyvän töissä tienaamassa. Vaimo Helen (Lombard) haaveilee olevansa kirjailija, mutta ei saa mitään paperille. Mielikuvitusta hänellä kyllä riittää – liikaakin, sillä hän on lähes patologinen valehtelija. Salaa mieheltään Helen päättää ottaa vastaan työpaikan, mistä seuraa uskomaton tapahtumasarja: Helen päätyy syyttömänä murhaepäillyksi, mutta esittää oikeudenkäynnissä syyllistä, jotta häntä puolustava Kenneth voisi näyttää taitonsa ja nousta kysytyksi tähtijuristiksi. Kenneth ei luonnollisesti usko Helenin puhuvan totta syyttömyydestään eikä usko kenenkään muunkaan uskovan – siispä puolustuksen kannaksi otetaan syyllinen, mutta itsepuolustuksena.

Vaalean valehtelijattaren juoni on jopa screwball-komediaksi kierteillään poukkoileva, mutta riemastuttavalla tavalla. Käsikirjoitus perustui ranskalaiseen Mon crime -näytelmään (1934), jonka viimeisin elokuvasovitus on François Ozonin Rikos on minun (2023). Lombardin ja MacMurrayn lisäksi mukana on koko joukko oivia pienempien roolien esittäjiä, tärkeimpänä näyttelijäsuuruus John Barrymore, jonka Lombard oli halunnut mukaan. Alkoholisoituneen Barrymoren maine oli kolmessa vuodessa laskenut merkittävästi ja nyt hänen Twentieth Centuryn vastanäyttelijänsä oli suurempi tähti. Edelleen suurieleinen Barrymore esittää omituista Charleytä, joka kutsuu itseään kriminologiksi ja päivystää Helenin oikeudenkäynnissä – ei sattumalta, kuten myöhemmin käy ilmi.

Barrymore uhkaa varastaa kohtauksia silkalla hullulla energiallaan, mutta Lombard on yhtä lailla huippuvedossa. Hauskana yksityiskohtana Lombard asemoi kielensä kiinni poskeensa – kirjaimellinen tongue-in-cheek – aina, kun Helen aikoo päästää suustaan valheen. Onkin kuvaavaa, että Lombardin hahmon kerrotaan toimineen inspiraationa Lucille Ballin nimihahmolle 1950-luvun I Love Lucy -komediasarjassa. Katsoja voisi hämmästellä, miten Helenin ja Kennethin kaltaiset vastakohdat ovat koskaan päätyneet yhteen, mutta screwball-maailmassa tällaiset pohdinnat ovat turhia. Lombard ja MacMurray tekevät sitä paitsi pariskunnan välisen vetovoimankin nähtäväksi.

Haysin sensuurikoodistoa valvonut tuotantokomissio ei katsonut hyvällä Vaalean valehtelijattaren väärän valan näyttämistä positiivisessa valossa, mutta farssimaisuutensa varjolla juonikuvio sai jäädä elokuvaan. Lombardille elokuva oli viimeinen Paramountilla, missä hän oli ollut sopimusnäyttelijänä kahdeksan vuoden ajan. Loppu-uransa – jonka traaginen kuolema katkaisi vain neljä vuotta myöhemmin – Lombard työskenteli vapaana agenttina.

– The Blonde at the Film -blogin (13.1.2016) ja Rick McGinnisin (Steyn Online, 11.12.2021) mukaan Suvi Heino 7.2.2024