SUMUJEN LAITURI (1938)

Le quai des brumes/Dimmornas kaj
Ohjaaja
Marcel Carné
Henkilöt
Jean Gabin, Michèle Morgan, Pierre Brasseur, Michel Simon
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
91 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Pierre MacOrlanin romaanista
Ikäraja

Elämänhalunsa menettänyt sotakarkuri Jean ilmestyy pimeyden ytimestä Le Havren satamaan. Vaikeassa elämäntilanteessa olevan Nellyn kohtaaminen sytyttää hänessä toivonkipinän ja auttamisenhalun. Jean Gabinin tähtivoimalla toteutettu projekti on Marcel Carnén runollista realismia parhaimmillaan; 30-luvun kyynisen ilmapiirin seismografi ja kaurismäkeläisen lakonilaisuuden kiteytymä.

***

Sumujen laituri on varsinaisesti allegoria yksinäisyydestä. Satamakaupunki laivoineen, lähdön mielikuvineen korostaa Jeanin ja Nellyn eristyneisyyttä, sillä on siis sama tehtävä kuin rautatieasemalla David Leanin elokuvassa Lyhyt onni; muunnelma samasta teemasta on Panaman ravintola, jossa ilmapuntari aina näyttää kaunista säätä ja jossa muistot tuovat esiin sen millä on merkitystä.  Ja viimein tuo säälittävä koira, joka seuraa Jeania yhtä uskollisesti kuin surullinen muisto ja joka osoittaa hänen tilanteensa yhtä selvästi kuin ilmaiseva ele. Tätä laajaa vertauskuvallista taustaa vasten piirtyvät esiin ristiriidat: hyvä ja paha, toivo ja kohtalo, selkeiden vastakohtien kokonaisuus jossa on sadun itsestäänselvyyttä ja arvoituksellista monimielisyyttä. Myötätuntoinen ironia, joka traagisissa kohokohdissa voi tukea ja laajentaa murhenäytelmää, tulee esiin tavassa, jolla Carné ja Prévert suhtautuvat elokuvan kulkuriin. Tämä vähään tyytyväinen olento, joka aina toivoo saavansa nukkua valkoisten lakanoiden välissä, on ainoa, joka saa nähdä unelmansa toteutuvan, mutta juuri sillä hetkellä kun hän ojentautuu sänkyynsä kuuluu lähtömerkki siitä ainoasta laivasta, jolla nyt jo kuoliaaksi ammuttu Joan olisi voinut paeta kaukomaille. Tämä kohtaus joka vahvistaa Jeanin ja Nellyn kohtalon traagisuutta, käy myös todisteena elokuvan rakenteesta, joka huolellisesti seuraa draaman kolmiyhteyden klassisia lakeja. Pierre Brasseurin gangsteripomo Lucien on yllättävä tuttavuus, olemme tavanneet hänet useita kertoja sodanjälkeisessä ranskalaisessa ja italialaisessa elokuvassa. Lucien ei pysty kokemaan inhimillistä myötätuntoa ja rakkautta, hänellä on alituinen tarve korostaa itseään ja epäillä omia kykyjään, mikä antaa hänen teoilleen epätoivoisia ja uhmaavia piirteitä. Michel Simonin tulkitsemaan pirulliseen Zabeliin verrattuna Lucien on kuitenkin pikkupoika. Kun Lucien on joutunut pahuuden uhriksi voidakseen vahvistaa minätunnettaan, niin Zabel on selväpiirteinen paholaishahmo, tarun lohikäärme, joka kärsii onnettomasta rakkaudesta sankarittareen, mutta joka hirveällä käytöksellään, luotaantyöntävällä ulkonäöllään ja vastenmielisellä toiminnallaan saa päähenkilöt vakuuttuneiksi pyrkimystensä oikeutuksesta ja maailman mädännäisyydestä.

Se runollinen realismi, joka tuli ranskalaiseen elokuvaan Louis Dellucin teoksen Fièvre (1921) myötä, saavutti Sumujen laiturissa puhtaimman muotonsa. Pierre Leprohon on puhunut ”tyylin magiasta”, ilmaus, joka osuvasti luonnehtii elokuvan kiehtovaa kuvakieltä. Carné tunnetaan realismin mestarina, mutta todellisuuskuvaus ei Sumujen laiturissa sen paremmin kuin Varjojen yössäkään palvele koskaan dokumentaarisia tarkoitusperiä. Atmosfääri syntyy Carnén tavasta käyttää tuttuja arkipäiväistä aineksia ja antaa niille merkitys, joka ohittaa tavanomaisen sekä tavasta näyttää miljööt että hahmot epätodellisessa valaistuksessa, ja joka pyyhkii pois yksityiskohdat ja näyttää kietovan tapahtumat valojen ja varjojen pakeneviin kuvioihin. Hyvinä esimerkkeinä tästä tyylistä käyvät alkujakso tai kohtaus, jossa Jean ja Nelly istuvat laiturin reunalla ja juttelevat taustanaan sataman levoton silhuetti, mutta itse pidin eniten joistakin kohtauksista huvipuistossa ja siitä jaksosta kun Joan ja Nelly aamusumussa vaeltavat pois Panaman baarista.

– Jerker A. Eriksson (1957)