IHMISPETO (1938)

Émile Zolan romaanin pohjalta sovitettu visio ihmisyyden katoamisesta modernissa maailmassa kuvaa kovaa ja kyynistä veturinkuljettajaa, joka sotkeutuu kolmiodraamaan. Hän epäilee ihastuksen kohteensa syyllistyneen aviomiehensä kanssa murhaan. Poeettista realismia ja film noiria sekoittava draama oli Renoirin suosituimpia elokuvia ja sinetöi Gabinin tähtistatuksen.

***

”Kuten Pascal sanoo, ihmistä kiinnostaa vain yksi asia: ihminen. Kaikki näyttelijää ympäröivä on alistettava tähän tarkoitukseen; yleisön on päästävä kosketukseen ihmisen kanssa… Jacques Lantier kiinnostaa minua yhtä paljon kuin kuningas Oidipus. Tämä veturinkuljettaja kantaa sisällään yhtä raskasta kirousta kuin kuka tahansa huono-onnista Atridesin perheenjäsenistä… Ihmispeto vahvisti haluani kehittää tyyliäni runollisen realismin suuntaan. Veturin teräksisestä massasta tuli mielikuvituksessani itämaisten tarinoiden lentävä matto. Zola auttoi minua haudastaan pyrkimään kohti ihannettani. Hänen romaaninsa vilisee kansanomaisen runollisuuden herkkupaloja. Vetureiden, raiteiden ja höyrypilvien maailma synnytti minussa tai pikemminkin näyttelijöissä tuon runouden innostaen heitä roolihahmoihinsa paremmin kuin mitkään selitykset.” (Jean Renoir)

Jos Kultavaunut on kolmioelokuva, Joki ympyräelokuva, niin Ihmispeto on suoran viivan elokuva, toisin sanoen tragedia. Alkutekstien ja ihailtavan, vuoropuheluttoman alkujakson väliin ilmestyy Zolan valokuva ja lainaus romaanista: ”Toisinaan hän tunsi kärsivänsä kaikkien isien ja äitien, verensä turmelemien alkoholistisukupolvien puolesta.” Jacques Lantierin kohtalon määrää aineellinen, tai pikemminkin psykologinen verenperintö. Muinaiset jumalat saattoivat tuhota erilaisia sukupuun oksia salamaniskuin, mutta nykyajan jumalat ovat varanneet uhreilleen paljon kauheamman kohtalon: he ovat valuttaneet myrkkyä heidän suoniinsa. Perinnöllisyyden lait ovat korvanneet jumalten koston, mutta kohtalon voimat pysyvät samoina.

Zolan 1870-luvun maisemat ovat Renoirin elokuvassa muuttuneet 1930-luvun rautatieläismaailmaksi. Asemat, ratapihat ja junat muodostavat maalauksellisen ja hengittävän taustan sille rakkauden, vihan, intohimon ja murhan näytelmälle, jonka Renoir levittää nähtäville. Draaman henkilöt kulkevat kohti kohtaloaan kuin junat raiteillaan. Väkivalta on ihmisissä itsessään, he ovat kiertyneitä toisiinsa veren sitein ja verellä myös näiden siteiden lunnaat maksetaan.

Ihmispeto on Gabinin uran hienoimpia roolisuorituksia. Alusta lähtien Lantier kantaa sisällään omaa draamaansa, omaa jännitystään, ja hänen ongelmansa on selvä ensi minuuteista lähtien: pystyykö hänen psyykkinen rakenteensa kestämään kokeen? Tästä pitäen hänen jokainen liikkeensä saa lisämerkitystä: tapa, jolla hän syö, työskentelee, puhuu, rakastaa, lakkaa rakastamasta. Rakkaus on Simone Simon, uskomaton maalaisviettelijätär, joka puhuu kömpelön klisein, hellällä äänellä, mutta on syvästi paha. Hän leikkii rakastajansa hermoilla kuin kissa lankakerällä, ja kissana hänet esitelläänkin. Renoirin mytologiassa hän ottaa oikeutetun paikkansa Catherine Hesslingin ja Leslie Caronin välissä, vaarallisena, mutta niin hellyttävänä kohtalottarena.

Toisen maailmansodan puhjettua Ihmispeto kiellettiin sekä Ranskassa että talvisodan sotasensuurin toimesta Suomessa ”pasifistisena tai defaitistisena” elokuvana. Kyse saattoi olla muistumasta Gabinin roolista elokuvasta Suuri illuusio, jota oli esitetty Suomessa vuoden 1937 lopulta lähtien.

– Claude de Givrayn (André Bazinin Renoir-teos, 1971) ja muiden lähteiden mukaan ST; sensuurista JS (2007)