VAKKA KANTENSA VALITSEE (1938)

Yhteiskuntaluokilla leikittelevä Vakka kantensa valitsee asettaa miljonäärin tyttären (Hepburn) vastakkain taivaanrannanmaalarin (Grant) kanssa. Vaikka
elokuva sai kriitikoilta hyvän vastaanoton, päähenkilön suunnitelmat luopua työstään eivät saaneet vastakaikua 1930-luvun laman runtelemassa yleisössä.

***

Elokuvassa Vakka kantensa valitsee George Cukor palasi hienostuneeseen komediaan, ja tuloksena oli hänen ehkä täysipainoisin 1930-luvun teoksensa. Philip Barryn komedianäytelmästa tuli nykyaikainen amerikkalainen faabeli täynnä yhteiskunnallisia ja moraalisia merkityksiä, hienovaraisia valintoja ja sanatonta sielunyhteyttä; hyvin rohmerilainen elokuva.

Johnny Case on miellyttävä nuori mies, joka suhtautuu rahaan ja perinteeseen terveen epäkunnioittavasti. Julia Seton on nuorin tytär yhdessä ”Amerikan 60 perheestä”, ilmeinen hengenheimolainen Johnnyn huolettomalle, hetken mielijohteeseen perustuvalle elämänfilosofialle. Julian kutsuttua miehen tutustumaan perheeseensä Johnnyn viehätysvoima ja teoriat alkavat hämmentää Setonin kotia. Isä ei voi käsittää, miksi Johnny, joka on saavuttanut jymymenestyksen osakekaupoissa, ei havittele Wall Street -uraa. Johnnyn piittaamaton suhtautuminen aineellisiin arvoihin ja hänen tervehenkinen joskin kuviasärkevä elämänasenteensa voittavat välittömästi puolelleen alkoholisoituneen Ned-pojan ja isosisko Lindan. Ratkaisun hetken koittaessa Julia asettuu kuitenkin isänsä puolelle Johnnya vastaan. Julia on liian järkevä venyttääkseen yhtään pitemmälle jotakin, joka on ollut hänelle vain lomaa sovinnaisuudesta. Ned on liian heikko ja arka murtautuakseen perheen suojakotelosta, mutta Linda, jonka sympatia on kasvanut rakkaudeksi, päättää seurata Johnnya kohti epävarmaa mutta vastustamattoman houkuttelevaa tulevaisuutta.

Valmistumisaikanaan Vakka kantensa valitsee poikkesi aristokraattisuudessaan Hollywoodin valtavirran proletaarisista sankareista. Esimerkiksi Frank Capran elokuvissa yläluokan edustajat olivat aina vähintään kaavoihinsa kangistuneita ja snobistisia tai suorastaan ilkeitä ihmisiä. Vuoden 1928 näytelmästä poiketen elokuva ei pyri suoranaisesti parantamaan rikkaiden julkista kuvaa. Se vain tuo esiin, että luokkaetuoikeudet voivat herättää tyytymättömyyttä, turhautuneisuutta ja tukahdutusta siinä missä köyhyys ja työttömyyskin. Cukor ottaa tutkiakseen millaisia henkisiä sukulaisuussuhteita voi syntyä yli yhteiskunnallisten ja psykologisten rajojen. Kuten Renoirin Pelin säännöt (joka on itse asiassa lähempänä Skandaalihäitä) elokuva ei toimisi, jos se ihannoisi köyhiä ja kaihtaisi sympatisoimasta aristokraatteja.

Sodan alla Philip Barry oli Cukorille ihanteellinen lähde. Elokuvamies toi hänen tarinoihinsa omia teemojaan sekoittamatta hetkeksikään kirjailijan dialogia. Cukorin suosikkitilanteet – muukalainen tunkeutuu suljettuun piiriin ja sankaritar herää tietoisuuteen, jotka ovat myös sodanjälkeisten Gordon/Kanin -komedioiden perustana – toteutuvat Vakka kantensa valitsee -elokuvassa kahtena, toisiaan täydentävänä kulkuna läpi Setonin kartanon: kukin kerros määrittelee uuden vaiheen henkilöhahmojen kehityksessä. Ensivisiitti ja jäähyväiskierros kiteyttävät visuaalisesti draaman konfliktin, ja samalla tapahtuu tyypillinen cukorilainen siirtymä: painopisteen siirtyminen sankarista sankarittareen. Cary Grant tekee Johnnystä ikuisen toisinajattelijan, oravanpyörästä hyppääjistä sympaattisimman ja vakuuttavimman. Katharine Hepburnin Linda puuskuaa turhautuneen neidon höyryjä ja julistaa kaikuvasti itsenäisyyttä tulkiten klassisen jalosti kumpaakin usein kliseeksi surkastunutta ilmiötä. Donald Ogden Stewart päivitti taiturimaisesti Barryn näytelmän ja antoi säkenöivimmät ajankohtaiset repliikit liberaalille Potterin pariskunnalle (Edward Everett Horton, Jean Dixon). Pahaenteisimmät viittaukset kuullaan fasistiselta Seton Cramin snobiparilta (Henry Daniell, Binnie Barnes). Joku muu ohjaaja olisi korostanut romantiikkaa. Tyypillisesti Cukor pitää paria välimatkan päässä toisistaan, ja hienovarainen pienten eleiden sarja tuo heitä vähitellen lähemmäksi toisiaan. Cukor ei halua tarjota yleisölle puhtaasti romanttista elämystä toisin kuin Frank Borzage (History Is Made at Night, 1937) tai Leo McCarey (Love Affair, 1939).

– Carlos Clarensin mukaan (George Cukor, 1976) AA 16.12.2004