VAIN ENKELEILLÄ ON SIIVET (1939)

Howard Hawks oli Hollywoodin genre-elokuvien suvereeni mestari. Uran virstanpylväs, romanttinen seikkailuelokuva Vain enkeleillä on siivet on upea kuvaus ammattilentäjien toveruudesta ja ryhmädynamiikasta. Cary Grant ja Jean Arthur säkenöivät pääparina.

***

Vain enkeleillä on siivet on täysin valmis mestariteos ja huomattavan kattava elokuva: yhtenä monisyisenä kudoksena siinä ovat esillä ja yhdessä Hawksin tuotannon temaattiset langat.

Ensimmäiset kuvat luovat elävästi eteemme Barrancan, eteläamerikkalaisen kaupungin, jossa ja jonka ympärillä elokuva tapahtuu. Bonnie Leen ja kahden postilentäjän kohtaaminen, josta toiminta lähtee liikkeelle, korostaa henkilöiden vierautta, ja siitä hetkestä lähtien, kun he astuvat Dutchmanin kapakkaan muuta maailmaa ei koko elokuvan aikana ole olemassa. Hawks esittelee ulkopuolisesta maailmasta eristetyn ryhmän, joka muodostaa itseriittoisen, hermeettisen ja omien arvojensa varassa elävän maailman. Sen ulkopuolella katsoja on tietoinen vain myrskyistä, pimeydestä, uhkaavan korkealle kohoavista vuorista.

Elokuvassa on ihmeellistä tuoreutta, täydellistä itsetietoisuuden puutetta. Hawksin menetelmä on ehdottoman luonteenomainen: hän ottaa vakiintuneen lajityypin ja vakiohenkilöt ja muovaa ainekset kokonaan persoonallisen esityksen välineeksi. Hawksilla ei ole älyllisiä estoja käyttää vakiotilanteita tai kaukaa haettuja yhteensattumia. Kuitenkaan se, että Hawks ei tunne ylemmyyttä aineistoon, jota monet saattavat pitää ”kuluneena”, ”melodramaattisena” tai ”banaalina”, ei ole merkki puuttuvasta älystä tai herkkyydestä. Hawks ottaa suoraan ja spontaanisti vastaan kaiken välineeksi.

Ihmissuhteiden kuvio on monisyinen; ehkä muutamat langat selvittävät arvopohjaa, jolle se rakentuu. Uskollisuudesta Dutchmania kohtaan Jeff Carter lähettää miehiä ilmaan kaikilla säillä ja lentää konetta itse, jos ilma on liian huono muille. Hänen motivaationsa on ensi sijassa itsekunnioitus: kun tehtävä on kerran otettu, se on suoritettava loppuun tai kuoltava. Bat McPherson on kerran hypännyt palavasta koneesta ja jättänyt toverinsa kuolemaan. Hänen elämänsä kuluu hänen paetessaan omaa häpeän tunnettaan ja hänen motiivinaan on tarve saavuttaa menetetty itsekunnioitus. Jeffin paras ystävä ja ihailija Kid salaa näkönsä huonontumisen, koska ei voi luopua lentämisestä, joka edustaa hänelle keinoa hallita asioita, säilyttää Jeffin kunnioitus ja oma itsekunnioituksensa. Nämä kolme hahmoa putkahtavat toistuvasti esiin Hawksin tuotannossa; kaikilla kolmella on viime kädessä samat arvot, ja niiden takana pimeys.

Missään Hawksin elokuvassa ei kuoleman läsnäolo ole yhtä pakottava ja keskeinen teema kuin tässä. Syystä kuuluisa on kohtaus, jossa järkyttynyt Bonnie katselee Jeffin ja muiden lentäjien reaktioita Joen kuolemaan. Jeff ottaa Joelle tilatun pihvin ja tokaisee Bonnien kauhistuneeseen ihmettelyyn: ”Kuka on Joe?”. Vaikka saatamme olla Bonnien puolella ja jakaa hänen tunteensa, tiedämme kuitenkin enemmän kuin hän. Kohtalokasta onnettomuutta on edeltänyt piinaavan tiivis jakso, jossa Jeff Kidin avustuksella on radion kautta yrittänyt ohjata Joeta alas läpi sakean sumun. Olemme nähneet Jeffin syvän osallisuuden: onnistunut lasku on hänen vastuullaan, hän on lähettänyt Joen ilmaan ja vaatinut  häntä täyttämään velvollisuutensa ja lisäksi Joe on ollut hänen ystävänsä. Hänen karkean tuntuinen käytöksensä on pikemminkin rokotetta sietämätöntä tuskaa vastaan kuin kyynistä kovuutta. ”Joe kuoli lentäessään, eikö totta? Se oli hänen työnsä. Hän vain ei ollut tarpeeksi hyvä” -lause, joka toistuu kaikuna monissa Hawksin seikkailuelokuvissa. Lentäminen, kuten Hatarin eläintenpyydystäminen tai Vauhtihurjien kilpa-autoilu merkitsee yksilölle keinoa testata itsensä, yhtä hyvin luonteensa ja kokonaisuutensa kuin taitonsa tai fyysisen kuntonsa.

– Robin Wood (teoksesta Howard Hawks, Cinema One 1968)