Parhaan elokuvan Oscar-palkinnolla kruunattu lämminhenkinen komedia kertoo kahden perheen yhteentörmäyksestä säntillisen Kirbyn rakastuessa ystävälliseen, mutta epäjärjestelmälliseen naapuriinsa. Rakastavaisen tyystin erilaisten perheiden kohdatessa syntyy sarja tilanteita, jotka saavat pohtimaan mikä on tärkein: raha, rakkaus vai perhe.

***

Frank Capran 1930-luvun elokuvien on usein sanottu väärentämättömästi ilmentävän Rooseveltin ja hänen New Dealinsa liberalismia. Huomio on tietenkin aivan oikea. Mutta kun on nähnyt paljonpuhutun teoksen Komedia meistä ihmisistä, jonka usko perinteisiin amerikkalaisiin hyveisiin on haltioituneen ihanteellinen, joutuu kyllä kysymään, eikö Capra ole mutkikkaampi persoonallisuus kuin väitetty rooli Rooseveltin tulkkina edellyttää. Capra hahmottaa Amerikasta lähinnä visionäärisen kuvan, joka on suureksi osaksi vailla selväpiirteisen realistisia piirteitä.

Kiistämätöntä on, että Komedia meistä ihmisistä on isolationistinen elokuva, kansainvälisyyttä epäilevä ja amerikkalaisuuteen luottava. Ongelmanasettelu on siis syvästi juurruksissa kansalliseen aatemaailmaan. Merkillinen perhe, jota Capra lämpimästi ja koomiset tilanteet aidon oivaltavasti tajuten kuvaa, on kokoelma selväpiirteisiä individualisteja, jotka suhtautuvat epäillen kaikkiin moderneihin ismeihin ja kaikkiin valtiollisen holhoamisen muotoihin. Perheen pää Martin Vanderhof, jonka voidaan sanoa toimivan Capran puhetorvena, vastustaa jyrkästi yhteiskunnallisia eroja ja viittaa puheissaan mielellään niihin aikoihin, jolloin Jefferson ja Lincoln pitivät huolta siitä, että yksilö saattoi vapaasti kehittää erityislaatuaan ja tuoda esiin persoonallisuuttaan. Tämän unohtuneen ihanneyhteiskunnan Vanderhof on onnistunut toteuttamaan kodissaan, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus olla oma itsensä. Tässä kodissa, joka on kuin pienoismalli Amerikasta sellaisena kuin sen Capran mukaan pitäisi olla, näemme ohjaajan ihanteellisen muunnelman toteutuneena. Elokuvassa Komedia meistä ihmisistä Capra esiintyy kaukonäkijän tavoin; häntä hallitsee unelma arkadisesta Amerikasta, jossa tasavallan lapsuuden perintö näkyy luokattomuutena ja rehtinä luonnollisuutena. Eihän Capraa Whitmaniin pidä verrata, mutta pienempien profeettojen joukkoon hänet on kyllä luettava.

Sitä, kuinka merkityksellinen tämä yksinkertaisuuteen paluu on kuvittaa osaltaan eräs taitavasti korostettu symbolinen yksityiskohta. Pankkiiri Anthony P. Kirby saa Vanderhofilta huuliharpun huvittaakseen itseään masennuksen hetkinä. Pankkiiri on käyttänyt huuliharppua melko taitavasti, mutta se tapahtui ennen kuin hän päätti ryhtyä menestyksekkäästi kapitalistiksi. Vanderhofin lahja merkitsee Kirbylle muistutusta siitä yksinkertaisesta asiasta, jolloin hän ei vielä ollut vannoutunut uralleen, vaan tyytyi elämään järkevästi ja luonnollisesti. Sama ”menetetyn viattomuuden” katkeransuloinen muisto tulee esiin Orson Wellesin elokuvassa Citizen Kane, jossa huuliharppu esiintyy Rosebud-kelkkana, kadotetun lapsuuden vertauskuvana, tai Willian Ingen näytelmästä Tule takaisin, pikku Sheba, jossa karannut Sheba-koira merkitsee kaikkea sitä, mitä ei voi saada takaisin, mutta mikä säilyy muistoina. Capran idealismi ei kuitenkaan tunne sentyyppisiä takaiskuja, joita Welles ja Inge kuvaavat. Siinä Amerikassa, jonka hän tunnustaa omakseen, pari huuliharpulla soitettua sävelmänpätkää riittää palauttamaan ovelan pankkiirin menneisyyteen ja tekemään hänestä uudelleen kunnon amerikkalaisen. Amerikka toisin sanoen voisi – ja sen pitäisi – palata siihen idylliin, joka kerran oli.

Elokuvassa Komedia meistä ihmisistä henkilöt ovat pikemminkin tyyppejä kuin luonteita. Capran hahmoissa, olipa kysymys hyvinvoivasta pankkiirista, jolla on karun tunteeton ääni, tai ujosta kirjanpitäjästä, joka käyttäytyy hupaisan pedanttisesti, on melkeinpä arkkiveisun sävy. Yhtä helppotajuisia kansanomaisilta muotoiluiltaan ovat Vanderhofin ajankohtaisista aiheista pitämät yksinpuhelut, joiden kärki on suunnattu sellaista vastaan, millä ei ole vastaavuutta amerikkalaisen perinteen piirissä. Tämä iskeviä demokraattisia argumentteja vilisevä retoriikka on tuskin Capran ansiota, mutta tapa, jolla kamera imeytyy puhujaan osoittaa, kuinka merkittävänä hän näitä pohdiskeluja pitää. Onkin tunnettua, että Capra on aina kyennyt ylivoimaisen taidokkaasti kuvittamaan niitä esityksiä, joiden avulla hänen elokuviensa ihmiset varsin mielellään ilmaisevat näkökohtiaan. Hänen sankarinsa ovat taipuvaisia pitämään palopuheita, ja tuntuu siltä kuin kameran punakynän tavoin alleviivaisi rivejä teksteistä, joita he vakuuttavasti ja intohimoisesti tulkitsevat.

Monessa mielessä Komedia meistä ihmisistä on Troijan hevonen, jossa tulenarkaa aineistoa on salakuljetettu kenenkään oikein huomaamatta, kuinka uhkarohkea ohjaaja on ollut. Capra ei sivuuta rotukysymystäkään, vaikka se ei olekaan aivan etualalla. Yksi perheenjäsenistä sattuu nimittäin olemaan Alabaman yliopiston entinen opiskelija. Tämä etelävaltalainen, jonka puheesta kuuluvat kaikki murteen erityispiirteet, seurustelee esteittä Vanderhofin talouden neekerien kanssa. Niin selkeän kannan ottaminen roturistiriitaan ei ollut jokapäiväistä 1930-luvun amerikkalaisessa elokuvassa. Mutta tarkoitushan ei tietenkään ole, että neekerien ja valkoisten välillä olisi Capran Amerikassa raja.

– Jerker A. Eriksson (artikkeli sisältyy vuonna 1982 julkaistuun teokseen Epäilyksen varjo – elokuva-arvosteluja ja -esseitä 1951-81)